Freikorps-kirjallisuus
Freikorps-kirjallisuus eli vapaajoukkokirjallisuus (saks. Freikorps-Literatur) oli Saksassa ensimmäisen maailmansodan jälkeen harrastettu sotakirjallisuuden alalaji.[1] Nimityksen taustalla on sodan jälkeen siviiliin palanneista veteraaneista muodostuneet Freikorps-joukot sekä sotaa ihannoiva henki.[2] Sen valta-aikaa oli maailmansotien välinen aika, erityisesti 1920-luku,[3] mutta se nousi uuteen kukoistukseen 1930-luvulla.[4]
Kirjallisuudenlaji oli yksi modernismin vastustamisen muoto. Uutta henkeä vastusti muun muassa Thomas Mann,[5] jonka teoksen Betrachtung eines Unpolitischen hengessä sitä kirjoitettiin. Se oli tasoltaan lähinnä kioskikirjallisuutta, ja se ihannoi sotaa ja väkivaltaa ja korosti miehisyyttä. Lajin romaanien ja muistelmien esitystapa oli popularisoivaa, ja alun perin laji oli suunnattu sodassa niin henkisesti kuin fyysisesti vammautuneille veteraaneille, mutta kirjoja luettiin myös laajemmin, joten painosmäärät saattoivat välillä olla suuria.[2]
Kirjoittajat olivat yleensä itsekin sodan käyneitä veteraaneja. Kirjailijoina he olivat keskinkertaisia, parhaimmistoa edusti Ernst Jünger. Hänen teostensa teemat eivät poikenneet muusta lajityypin kirjallisuudesta romantisoituina sodan ja väkivallan kuvauksina, mutta niiden taso oli korkea, mikä Anders Rydellin mukaan tekee niistä "tavallaan sitäkin pelottavampia". Muita lajityypin kirjailijoita ovat Rudolf Herzog, Werner Beumelburg ja Emil Strauss.[2]
Teosten päähenkilö on yleensä porvarisnuorukainen, jonka kehityskulkua teos kuvaa. Nuorukainen on hämmentynyt ajan pinnallisen materialismin ja henkisen köyhyyden keskellä. Hän etsii syvällisempää tarkoitusta, jonka tarjoaa sota. Taistelujen keskellä hän oivaltaa elämän merkityksen ja tajuaa, että ihmisen on hyväksyttävä kohtalonsa ja uhrauduttava isänmaan, tovereiden ja verisiteiden puolesta. Vastakkain asettuvat näin rintamalla koetut ihanteet ja kotirintaman valheellisuus ja turmeltuneisuus. Kotiin palaava nuori veteraani joutuu kokemaan siviilielämän ja modernismin kulttuurin vastenmieliset piirteet, kuten demokratian, työväenliikkeen esiinnousun, seksuaalisen vapauden ja naisten vapautumisen.[6] Niiden naiskuvaan mahtuu vain kolmenlaisia naisia: äiti, "sisar hento valkoinen" ja huora.[3] Kaikki tämä osui yksiin kansallissosialististen ihanteiden kanssa, joita kirjallisuudenlaji vahvisti ja jota monet lajin kirjailijat myöhemmin kannattivat.[6]
Kirjallisuudenlajia on tutkinut saksalainen Klaus Theweleit väitöskirjassaan Freikorpsliteratur: Vom deutschen Nachkrieg 1918−1923 (1976),[3] johon pohjautuu hänen teoksensa Männerphantasien[7].
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Anders Rydell, Kirjavarkaat, suom. Pekka Marjamäki, Gummerus 2017 ISBN 978-951-24-0362-2
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Robert Schellhase, Vergessenes Genre: Freikorpsliteratur 1918–1945, viitattu 26.3.2017 (abstrakti)
- ↑ a b c Rydell, s. 81
- ↑ a b c Sven Reichardt, Klaus Theweleits „Männerphantasien“ – ein Erfolgsbuch der 1970er-Jahre, zeithistorische Forschungen Heft 3/2006 s. 2, viitattu 26.3.2017
- ↑ Martin Langebach, Michael Sturm, Erinnerungsorte der extremen Rechten s. 146 (Google Books)
- ↑ Rydell, s. 80
- ↑ a b Rydell, s. 82−83
- ↑ Klaus Theweleit, Portrait, Munziger, viitattu 26.3.2017