Eirik Ivarsson
Eirik Ivarsson (noin 1130 – 3. toukokuuta 1213) oli Nidarosin arkkipiispa 1189–1213. Ivarsson ja Norjan kuningas Sverre Sigurdinpoika joutuivat kiistaan kruunun ja katolisen kirkon välisestä vallanjaosta. Riita johti lopulta siihen, että paavi asetti Sverren pannaan ja Ivarsson lähti maanpakoon Tanskaan.[1]
Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ivarssonin isä oli islantilainen Ivar Kalvsson Skrauthanske, joka osallistui Holmengrån taisteluun vuonna 1139 kuningas Maunu Sokean joukoissa. Ivar Kalvsson Skrauthanskesta tuli Nidarosin piispa 1140-luvulla. Eirik suuntasi isänsä tavoin kirkolliselle uralle. Nuori Eirik opiskeli 1140-luvulla kuuluisassa Pyhän Victorin augustinolaisluostarissa Pariisissa. Eirik hyväksyttiin luostarin kaniikiksi ja hän ylläpiti myöhemmin tiiviitä yhteyksiä luostariin.[1]
Eirik Ivarsson oli innokas gregoriaanisuuden kannattaja. Gregoriaanisuuden tärkein opinkappale oli libertas ecclesiae, kirkon täysi itsenäisyys kaikista maallisista elimistä ja paavin ylivalta eli paavin kiistaton käskyvalta koko kristillisessä maailmassa. Tämä kirkollinen ohjelma toimi Eirikin ohjenuorana hänen toimiessaan piispana ja myöhemmin arkkipiispana.[1]
Vuonna 1171 Ivarssonista tuli Stavangerin piispa. Hän tuki voimakkaasti kuningas Maunu Erlinginpoikaa valtataistelussa Sverre Sigurdinpoikaa vastaan. Yhdessä arkkipiispa Øystein Erlendssonin kanssa hän osallistui jopa sotatoimiin Sverreä ja hänen kannattajiaan birkebeinejä vastaan. Vastineeksi Eirik Ivarssonin tuelle Maunu lahjoitti Stavangerin kaupungin Pyhälle Svithunille ja piispanistuimelle. Lahjoitus antoi piispalle täyden vallan kaupunkiin, sen lainvalvontaan sekä verotuloihin.[1]
Arkkipiispa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuonna 1178 Ivarsson oli Nidarosissa, kun arkkipiispa Erlendsson vihki kuningas Maunun ja Erling Skakken suostumuksella Þorlákr Þórhallssonin Skålholtin piispaksi. Øystein Erlendsson nimitti samalla Ivarssonin seuraajakseen. Erlendssonin kuoleman jälkeen vuonna 1188 Eirik Ivarsson postuloitiin arkkipiisaksi piispojen vaalikokouksessa Bergenissä saman vuoden keväällä. Hänet nimettiin vaalikelvottomaksi, koska hän oli jo piispa ja hänen tuli ensin saada vapautus paavilta. Sverre vastusti Eirik Ivarssonin ehdokkuutta, mutta alistui vaalikokouksen päätökseen. Ivarsson meni paavin luokse saman vuoden kesällä saadakseen valintansa vahvistettua ja saamaan arkkipiispan palliuminsa. Piispanvihkimyksen jälkeen hän palasi Norjaan seuraavana kesällä. Aluksi arkkipiispa ja kuningas Sverre olivat hyvissä väleissä. Mutta pian heidän välilleen syttyi avoin riita, kun kävi selväksi, että Eirik Ivarsson suhtautui kuninkaan valtaan kielteisemmin kuin arkkipiispa Øystein Erlendsson.[1]
Kuninkaan ja arkkipiispan välinen kiista keskittyi niiden etuoikeuksien ympärille, jotka Norjan katolinen kirkko oli saavuttanut vuosien 1152–1153 kirkollisten uudistusten ja niitä seuranneiden vuosikymmenten aikana. Sverre ei aikonut noudattaa aiempien kuninkaiden tekemiä myönnytyksiä. Ne koskivat etenkin kuninkaiden omalla kustannuksellaan omille mailleen rakentamien kirkkorakennusten hallintaoikeutta. Lisäksi Sverre vaati päätäntävaltaa piispojen valintaan. Hän myös kieltäytyi tunnustamasta kirkon lainkäyttövaltaa. Sverren saagan mukaan Sverre vetosi maalakeihin sellaisina kuin ne olivat ennen vuosia 1152–1153. Sverre väitti niiden edustavan "Pyhän Olavin lakia". Arkkipiispa Ivarsson pysyi kuitenkin kannassaan, jonka mukaan kirkko oli hankkinut nämä oikeudet arkkipiispanistuimen perustamisen jälkeen, ja esitti lisäksi uusia vaatimuksia. Hänen perusti vaatimuksensa arkkipiispa Øysteinin Gullfjæriin, kanoniseen lakiin ja paavin kirjeeseen.[1]
Vuoden 1190 tienoilla Eirik Ivarsson kielsi Islannissa hyvän sanan miesten oikeuden toimia pappeina. Tarkoituksena oli puolustaa papiston identiteettiä. Vuonna 1190 arkkipiispa Ivarsson lähti Nidarosista ja haki turvapaikkaa arkkipiispa Absalonin luota Lundista, joka tuolloin oli osa Tanskaa. Saagan mukaan Eirik Ivarsson lähti Norjasta, koska Sverre Sigurdinpoika oli ryhtynyt supistamaan arkkipiispan vartiojoukkojen kokoa. Taustalla saattoi olla se, että Eirik Ivarsson oli kieltäytynyt kruunaamasta Sverreä ilman paavin suostumusta.[1]
Ivarsson itse selitti paaville lähteneensä maanpakoon sen vuoksi, että Sverre oli takavarikoinut arkkihiippakunnan omaisuuden ja tulot. Molemmat osapuolet vetosivat paaviin, mutta kului neljä vuotta, ennen kuin kuuria otti kantaa arkkipiispa Ivarssonin ja kuningas Sverren väliseen kiistaan. Sillä välin piispat kruunasivat Sverren Norjan kuninkaaksi Oslon piispa Nikolas Arnessonin johdolla.[1]
Paavi Celestinus III antoi 15. kesäkuuta 1194 bullan, jossa asettui selvästi ja yksiselitteisesti arkkipiispa Eirik Ivarssonin puolelle. Paavi otti arkkipiispan ja Nidarosin hiippakunnan apostoliseen suojelukseen ja vahvisti Norjan kirkon aseman sekä sen arkkipiispanistuimen perustamisen aikana saamat erivapaudet sekä myöhemmät etuoikeudet. Bullan lopussa uhattiin pannalla niitä, jotka uhmasivat sen näkemyksiä. Sen perusteella Ivarsson saattoi asettaa Sverren kirkonkiroukseen. Saman vuoden marraskuussa paavi asetti henkilökohtaisesti kirkonkiroukseen ne piispat, jotka olivat kruunanneet Sverre Sigurdinpojan. Eirik Ivarsson kutsui kaikki piispat Lundiin, ja yksi kerrallaan he noudattivat kutsua, eikä Norjassa lopulta ollut enää arkkipiispaa eikä muitakaan piispoja. Eirik Ivarsson jäi maanpakolaiseksi niin kauaksi aikaa kuin Sverre eli, ja tuona aikana Ivarsson sokeutui. Sverren mukaan arkkipiispan langettama kirous oli osunut hänen omiin silmiinsä. Vuonna 1198 seuraava paavi, Innocentius III, määräsi Norjan piispoja kieltämään sakramentit ja kristilliset hautaukset niistä osissa Norjaa, joissa kansa tuki kuningas Sverreä.[1]
Sverren kuoleman jälkeen vuonna 1202 hänen poikansa ja seuraajansa Haakon Sverrenpoika teki sovinnon kirkon kanssa. Arkkipiispa ja piispat palasivat kotiin ja vapauttivat kuninkaan ja tämän kannattajat kirkonkirouksesta. Vuonna 1204 Innocentius III moitti kirjeessään arkkipiispa Ivarssonia siitä, että tämä oli omavaltaisesti vapauttanut kuninkaan ja tämän kannattajat heille asetetusta pannasta.[1]
Haakon kuoli jo vuonna 1204, ja birkebeinit nostivat Sverren pojanpojan Guttorm Sigurdssonin kuninkaaksi. Guttorm kuoli samana vuonna. Arkkipiispa Ivarsson ja Tröndelagin talonpojat tukivat uudeksi kuninkaaksi Inge Bårdinpoikaa, jotta he saisivat estettyä birkebeinien johtajan Haakon Hullun nousun kuninkaaksi.[1]
Sokeutensa vuoksi Eirik Ivarsson ei enää kyennyt hoitamaan arkkipiispan virkaa. Hän pystyi kuitenkin vielä vihkimään Guðmundr Arasonin Hólarin piispaksi vuonna 1203. Vuonna 1205 Ivarsson luopui arkkipiispan tehtävistä. Vielä vuonna 1212 Ivarsson oli mukana sinetöimässä kuningas Ingen ja jaarli Haakon Hullun välistä sopimusta perimysjärjestyksestä. Eirik Ivarsson kuoli seuraavana vuonna.[1]