Bestiaari

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Leopardi 1200-luvun bestiaarista, joka tunnetaan nimellä Rochester Bestiary.
Yksityiskohta 1100-luvun Aberdeenin bestiaarista.
Monocerus ja Karhu. Bodleian Library, MS. Ashmole 1511, The Ashmole Bestiary, Folio 21r, England (Peterborough?), 1200-luvun alkupuoli.
Perindens puu.

Bestiaari on kokoelma kuvauksia erilaisista eläimistä, kasveista ja jopa kivistä sekä niiden hengellisestä merkityksestä. Bestiaarit olivat erittäin suosittuja sydänkeskiajalla. Bestiaarit yleistyivät Englannissa 1100-luvun alkupuolella, mutta niitä kopioitiin myös mantereen puolella. Bestiaarien taustalla on ajatus siitä, että luomakunnalla on erityinen tarkoitus ja merkitys ihmiselle.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bestiaarien pääasiallinen lähde on Physiologus, todennäköisesti 300-luvulla jaa. kirjoitettu kreikankielinen kirja. Physiologus sisältää noin viisikymmentä kuvausta eri eläimistä, linnuista ja kasveista sekä kristillistä opetusta. Tarinat tulevat eri lähteistä: ikivanhoista intialaisista, heprealaisista ja egyptiläisistä legendoista, klassisilta filosofeilta kuten Aristoteleelta ja Pliniukselta. Teksti on säilynyt vain latinankielisinä käännöksinä.[1]

Physiologuksen lisäksi bestiaarien lähteinä käytettiin Isidorus Sevillalaisen Etymologiae-teosta ja joissain versioissa Rabanus Mauruksen kirjoituksia. Näiden lisäksi bestiaarien kopioijat lisäsivät teksteihin omia tietojaan, poistivat virheelliseksi katsomiaan asioita ja kirjoittivat uusia hengellisiä tulkintoja.[2] Latinalaiset bestiaarit ilmestyivät ensimmäisena Englannissa 1100-luvulla, mutta levisivät myös mantereen puolella. Bestiaarien suosio säilyi aina 1300-luvun alkuun asti, jolloin niiden käyttö väheni nopeasti.[2]

Perhetyypit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bestiaarit jaetaan neljään eri ”perheeseen”. Bestiaareja kopioitiin käsin, jolloin kopistin tekemät kirjoitusvirheet, kieliasun parannukset ja tekstin muokkaukset kertautuivat myöhemmin kopioitaviin bestiaareihin.

Ensimmäinen perhe on hyvin pelkistetty ja lepää vahvasti Physiologuksen perinteessä. Näissä bestiaareissa on noin 35–40 lukua ja kaikki eläimet ovat sekalaisessa järjestyksessä. Sen sijaan toisen perheen bestiaarit ovat paljon laajempia: niissä on yli sata lukua ja materiaalia on lainattu Isidorukselta ja muilta auktoriteeteilta. Tämä perhe, kuten myös kolmas ja neljäs perhe, seuraavat Isidoruksen Etymologiae-teoksen järjestystä, jossa ensimmäisenä on eläimet, sitten linnut, matelijat ja kalat.[2]

Merkitys ja tehtävä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bestiaarit olivat luostarielämässä käytettyjä kirjoja, opetuksen apuvälineitä, joita ehkä käytettiin maallikkoveljien tai koulupoikien opetuksessa.[2]

Bestiaareja on joskus ajateltu virheellisesti tieteellisiksi dokumenteiksi, keskiaikaiseksi yritykseksi luokitella ja ymmärtää maailmaa. Tämä tulkinta ei kuitenkaan ole kestävä, sillä tätä tarkoitusta varten oli olemassa jo antiikin aikainen kirja Plinius vanhemmalta. Bestiaarit olivat tieteellisten teosten sijaan filosofis-teologisia kirjoja. Tuon ajan filosofia pyrki löytämään näkyvästä maailmasta järjestystä ja harmoniaa, joka kertoisi tuon maailman Luojasta.[2]

Maailmaa tulkittiin allegorisesti, kuten Raamattua. Itse asiassa maailmankaikkeuden ajateltiin olevan Jumalan puhetta ihmisille, jopa Jumalan kirjoittama ”kirja”. Tämä ajatusmalli syntyi keskiaikaisesta symbolisesta ajattelusta. Toisin kuin nykyisin, keskiaikaiselle mielelle symboli oli todellisuuden toinen puoli. Kaikella oli merkitys, ja kaikki muodosti valtavan merkitysten verkoston, jonka tarkoituksena oli johdattaa ihmisen ajatuksia kohti kaiken Luojaa. Jopa pahoilla ja huonoilla asioilla oli tällöin oma paikkansa ja merkityksensä.[3] Symboli oli keskiajalla merkki, joka avasi sen havaitsijalle jonkin tietyn merkityksen tai merkitysjärjestelmän.[4] Symboli liitti havaitun asian merkitysverkostoon omalle paikalleen. Tällöin vaikeitakin abstrakteja ajatuksia saattoi esittää symboleiden muodossa hyvin helposti ja kansantajuisesti. Tietty symboli liitti käsiteltävän aiheen tiettyyn merkitysverkoston osaan, jonka jälkeen oli helppo ymmärtää symbolin sisältöä suhteessa sen paikkaan maailman merkitysten verkostossa.[3] Bestiaarit siis kiteyttävät jossain määrin tämän keskiaikaisen allegorisen ajatusmaailman tarjoamalla tarinoita ja kuvia maailmasta, ja selittämällä esittämänsä asiat allegorisen tulkinnan avulla. Esimerkiksi pelikaani on bestiaareissa vertauskuva Kristuksesta, sillä sen kerrotaan ruokkivan omia poikasiaan omalla verellään.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. http://www.abdn.ac.uk/bestiary/what.hti
  2. a b c d e Introduction, New Series, Vol. 44, No. 1, A Medieval Bestiary (Summer, 1986), pp. 3-11 (article consists of 9 pages) The Metropolitan Museum of Art Bulletin. The Metropolitan Museum of Art, 1986. DOI: 10.2307/3258965.
  3. a b Umberto Eco: Art and Beauty in the Middle ages. Yale University Press, 1989. ISBN 0-300-03676-0.
  4. Michel Pastoureau: L'histoire symbolique du moyen age occidental. Éditions du Seuil, 2004. ISBN 978-2-02-013611-2.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]