Affektiharha

Affektiharha (engl. Affective Fallacy < affective = tunteita herättävä, fallacy = virhepäätelmä) on uuskritiikin vastustama lukemisen malli, jossa kaunokirjallisessa teoksessa kuvatut tunteet ja teoksen aikaansaama psykologinen vaikutus sekoittuvat keskenään.

Käsitteen ovat ottaneet käyttöön yhdysvaltalaiset W. K. Wimsatt ja Monroe C. Beardsley artikkelissaan "The Affective Fallacy" (1949, ilmestynyt myös Wimsattin teoksessa The Verbal Icon, 1954). Heidän mukaansa affektiharhassa runo sekoitetaan runon vaikutuksiin lukijassa. Wimsattin ja Beardsleyn mielestä sanataideteoksen lukijassa aiheuttamat tunnereaktiot eivät saa kuulua kirjallisuudentutkimuksen piiriin, ja näin ajatellen esimerkiksi Aristoteleen katharsis-teoria edustaa affektiharhaa. Wimsatt ja Beardsley varoittavat impressionistisen kritiikin vaaroista ja katsovat uuskriittiseen tapaan, että tutkijan tulee paneutua tekstiin, ja vain siihen. Teoksessaan Literary Essays (1956) Näkemystä on arvostellut David Daiches, joka on todennut, että affektiivisuus on välttämätöntä, jotta pätevä lukija voisi välttää sen ontologisen harhan, jonka mukaan taideteos täyttäisi tarkoituksensa ja saavuttaisi arvonsa pelkällä olemisellaan.