Uuskritiikki

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Uuskritiikki (The New Criticism) oli angloamerikkalaisen kirjallisuuskritiikin hallitseva suuntaus 1900-luvun puolessa välissä 1920-luvulta 1960-luvun alkuun. Sen kannattajat kiinnittivät huomiota tekstien erittelyyn (lähiluku) eli kirjallisuuden tekniseen ja muodolliseen rakenteeseen. He eivät käyttäneet tekstien tulkinnassa tekstin ulkopuolisia lähteitä, kuten elämäkertoja, tai huomioineet erityisesti psykologisia, yhteiskunnallisia tai historiallisia edellytyksiä ja ehtoja. Termin uuskritiikki keksi vuonna 1910 amerikkalainen Joel E. Springarn.[1]

Uuskritiikki kiinnitti huomiota monimielisyyteen. Useat uuskriitikot ihastuivat tapaan, jolla teksti voi ilmaista monia samanlaisia merkityksiä. I. A. Richards lainasi 1930-luvulla Sigmund Freudin termiä ”ylitulkinta” (Überdeterminierung), (jonka Louis Althusser myöhemmin elvytti marxilaisessa poliittisessa teoriassa) viittaamaan niihin moniin merkityksiin, joiden hän uskoi olevan aina samanaikaisesti läsnä kielessä. Richardsille väite, että teoksella on ”yksi ja vain yksi todellinen merkitys” on ennakkoasenne.

Vuonna 1954 William K. Wimsatt ja Monroe Beardsley julkaisivat esseen otsikolla "The intentional fallacy" (Intentioharha), jossa he vastustivat voimakkaasti tekijän intention, tai ”intentionaalisen merkityksen” pohdintaa. Wimsattille ja Beardsleylle kirjan sivulla olevat sanat olivat kaikkein tärkeimpiä; merkitysten tuominen tekstien ulkopuolelta oli aivan epäolennaista ja mahdollisesti häiritsevääkin. Tästä tuli keskeinen opinkappale uuskritiikin toiselle sukupolvelle.

Toisaalta Wimsatt esitti myös ajatuksen ”affektiivisesta harhasta”, suhtautumalla väheksyvästi lukijan erityiseen reaktioon (tai reaktion väkivaltaisuuteen) tekstin pätevänä mittapuuna (”mitä se on” vastaan ”mitä se saa aikaan”) tukeutumalla Antiikin kreikkalaisten katharsikseen ja kateksiin asti. Hän halusi myös sulkea pois viittaukset pois triviaaliset, mutta syvästi affektiiviset mainokset ja propagandan taiteellisen kaanonin ulkopuolelle.

Nämä harhat yhdessä voivat pyrkiä viittaamaan tekstiin ja sen toimintaan itsenäisenä kokonaisuutena, läheisenä, mutta silti itsenäisenä sekä tekijästä että lukijasta. Tämä kuvastaa aikaisemman venäläisen formalismin asennetta, ja sen yritystä kuvata runoutta mekanistisessa ja aikanaan orgaanisessa muodossa.

Proosan tai runouden tekstin tutkiminen uuskriittisellä tyylillä vaatii huolellista, tiukkaa tekstin tarkkailua. Muodollisia elementtejä, kuten rytmiä, mittaa, asettelua, luonnehdintaa ja juonta käytettiin tekstin teeman tunnistamiseen. Teeman lisäksi uuskriitikot etsivät myös paradokseja, monimielisyyttä, ironiaa ja jännitteitä näyttääkseen toteen parhaan tulkinnan tekstistä. Lähestymistapaa on arvosteltu konservatiivisena yrityksenä eristää teksti kiinteänä, muuttumattomana kokonaisuutena, ehkäistynä ulkoisilta, esimerkiksi rodun, luokan ja sukupuolen vaikutteilta. Toisaalta uuskriittinen painotus ironiaan ja sen keskeinen pyrkimys hakea ristiriitoja ja jännitteitä voi viitata siihen epäilyn ja auktoriteettien epäluottamuksen politiikkaan, joka säilyi sitkeästi kylmän sodan vuosina uuskritiikin suosion mukana.

Ehkä juuri siksi, että uuskritiikki oli käyttökelpoinen poliittisen kritiikin työkalu, se säilyi kylmän sodan ajan. Osallistuva lukeminen tai lähilukeminen on kirjallisuuskritiikin perustyökalu, jopa tuki jälkistrukturalismille, jolla on yhteyksiä radikaaliin poliittisen kulttuurin kritiikkiin. Uuskriittinen lukeminen antaa painoarvoa erityiseen yleisen kustannuksella, kiinnittäen huomiota yksityisiin sanoihin, syntakseihin ja siihen järjestykseen, jossa lauseet ja ajatukset avautuvat kun niitä luetaan. Tarkastellaan esimerkiksi mielikuvia, metaforia, ryhmiä, metriikkaa ja niin edelleen.

Uuskritiikin johtavia nimiä ovat Wimsattin, Beardsleyn ja Richardsonin lisäksi:

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Taiteen Pikkujättiläinen, Wsoy, 1991 s.775.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]