A Tribe Called Quest

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
A Tribe Called Quest
(19891998, 1999)
A Tribe Called Quest in Berkeley.jpg
Tiedot
Tyylilaji: Rap
Kotipaikka: Yhdysvallat
Laulukieli: englanti
Jäsenet
Q-Tip  
Phife Dawg  
Ali Shaheed Muhammad  
Jarobi White  
Levy-yhtiöt
Jive Records  
Zomba Music Group  

A Tribe Called Quest oli yhdysvaltalainen rap-yhtye, joka toimi vuodesta 1989 vuoteen 1998 tai 1999.

Jäsenet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Q-Tip (”the Abstract Poet”; oik. Kamaal Ibn John Fareed, aiemmalta nimeltään Jonathan Davis), MC
  • Phife Dawg (useimmiten lyhyesti vain Phife, Phife Diggy, Mutty Ranks; oik. Malik Taylor), MC
  • Ali Shaheed Muhammad, DJ
  • Jarobi White (varsinainen jäsen vain vuoteen 1990 tai 1991)

Historiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

A Tribe Called Quest oli yksi Native Tongues -nimisen vaihtoehtorap-yhtyeiden yhteenliittymän jäsenistä. Yhtyeen ensimmäisten vuosien tuotantoa leimaavatkin De La Soulia ja Jungle Brothersia muistuttavat pehmeä äänimaailma, runsaalla huumorilla höystetty kantaaottavuus ja myös keskivertoa rap-musiikkia syvällisempien aiheiden valitseminen[1] ynnä sisäpiirin vitsien viljely. Samaan aikaan nimenomaan Questille tyypillisiä piirteitä olivat erityisen voimakas suuntautuminen jazziin, suhteellisen niukoista ainesosista taitavasti rakennellut, usein unenomaiset musiikkitaustat ja omien albumien tuottaminen itse. Quest vältteli kaikkein muodikkaimpia kantaaottavia aiheita kuten musta- ja valkoihoisten vastakkainasettelua ja julisti joissakin kappaleissaan (ainakin Youthful Expression, 1990, ja Award Tour, 1993) tekevänsä mustaa musiikkia kaikenvärisille yleisöille.

Questin MC:t Q-Tip ja Phife edustivat yhtyettä äänilevyllä ensi kertaa De La Soulin kappaleessa Buddy (Native Tongue Decision Version) (1989). Kappaleen albumiversiossa Phife ei ole mukana.

Esikoisalbumi People's Instinctive Travels and the Paths of Rhythm (1990) edustaa jo nimelläänkin sekä Native Tonguesille tyypillistä ilkamointia että Questin omaa henkistä vaeltelua. Kokonaisuus saattaa kuulostaa hiomattomalta, mutta vastapainona on reilusti pirteää nuoruuden intoa. Albumin vahvan myönteisestä asenteesta kertoo esimerkiksi se, että ryhmän neljännen jäsenen, lähinnä ideointiin osallistuneen Jarobin osuutta kehutaan monessa kohtaa. Levy oli arvostelumenestys ja toi yhtyeellä vähintäänkin vankan kulttimaineen. Hittiraidoista maininnan ansaitsee varsinkin Lou Reed -sampleen Walk on the Wild Side perustuva Can I Kick It?

A Tribe Called Questin tuotannon huippuna voitaneen pitää toista albumia The Low End Theory (1991). Suurin osa esikoislevyn riehakkuudesta on jäänyt pois, poikkeuksena nokkelan iskevä huumorikappale What? Levyllä painottuvat niin musiikissa kuin sanoituksissakin tummemmat sävyt, mutta synkistelyyn ei silti sorruta. Jatsivaikutteet ovat nyt korostetussa asemassa, erityisen merkittävänä voidaan pitää basistiveteraani Ron Carterin esiintymistä kappaleessa Verses from the Abstract. Vierailevia esiintyjiä on monia muitakin, muun muassa Brand Nubian ja tuolloin uransa alussa ollut Leaders of the New School (kappaletta Scenario onkin pidetty merkittävänä Busta Rhymesin urakehityksen kannalta). Tiettävästi Jarobi oli mukana tekemässä albumia ja ehti nauhoittaa rap-osuuksia, jotka kuitenkin jätettiin pois hänen luovuttuaan yhtyeen täysjäsenyydestä. The Low End Theory oli sekä kaupallinen että arvostelumenestys ja yksi 1990-luvun alun jatsiräppiliikkeen merkittävimmistä virstanpylväistä.

Midnight Marauders (1993) on selvää jatkoa kahdelle edelliselle albumille; soundi on jossakin niiden välimaastossa. Yhtyeen taidot ovat kehittyneet entisestään, taustatkin ovat monin paikoin selvästi aiempaa täyteläisempiä. Esimerkiksi raidan We Can Get Down musiikillinen kollaasi on melkoinen DJ:n taidonnäyte. Toisaalta levyllä on jo havaittavissa aavistus esiintyvien taiteilijoiden rankan elämän aiheuttamasta väsymyksestä ja ahdistuksesta – itse asiassa kappale 8 Million Stories on Questin siihen mennessä synkin kappale. Soolouralleen siirtymässä oleva Busta Rhymes käy esittelemässä uutta (räppäys- ja pukeutumis)tyyliään hittikappaleessa Oh My God.

Seuraavina vuosina yhtyeen ammattitaidon kasvu ei riittänyt tasapainottamaan uupumusta ja sisäisten jännitteiden kasvua. Neljäs albumi Beats, Rhymes and Life (1996) eroaa selvästi edeltäjistään niin äänimaailmaltaan kuin asenteeltaan. Q-Tipin saama islamilainen herätys näkyy ja kuuluu muun muassa siinä, että levyn tuottajaksi mainitaan Questin sijasta The Ummah, ’yhteisö’. Koko ajan ulkopuolisemmaksi liukuva Phife ei ole tämän yhteisön jäsen.

Jos Beats, Rhymes and Life kuulostaa monista tuoreista ideoistaan huolimatta oudolta ja kalpealta Questiltä, on yhtyeen viimeinen albumi The Love Movement (1998) ensimmäisiin verrattuna lyhyesti sanottuna hengetön. Erään arvostelun mukaan tässä vaiheessa työn jälkeä on ”helpompi ihailla kuin suorastaan rakastaa” [2]. Quest hajosi albumin promootiokiertueen yhteydessä[1] keskinäisiin ristiriitoihin.

Yhtyeen toiminnan aikana varsinkin Q-Tip esiintyi usein vierailijana toisten yhtyeiden levyillä. De La Soul -yhteistyön lisäksi maininnan ansaitsee ainakin vierailu Beastie Boysin kappaleessa Get It Together (1994).

Sittemmin Q-Tip ja Phife ovat kumpikin tehneet soolouraa. Ali Shaheed Muhammad on julkaissut aineistoa sekä Lucy Pearl -nimisen R&B-yhtyeen jäsenenä että soolona. Jarobi on toiminut tuottajana.

Viime aikoina A Tribe Called Quest on jälleen esiintynyt yhdessä joissakin konserteissa. Uutta albumia ei liene tekeillä.

Diskografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Albumit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • People's Instinctive Travels and the Paths of Rhythm  (1990)
  • The Low End Theory  (1991)
  • Midnight Marauders  (1993)
  • Beats, Rhymes and Life  (1996)
  • The Love Movement  (1998)

(Lisäksi lukuisia singlejulkaisuja ja remix-kokoelmia.)

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]