Veropalkkalaitos

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Veropalkkalaitos eli määräjakoislaitos oli Ruotsissa ja Suomessa 1680-luvulta alkaen käytetty ruotujakolaitokseen liittyvä järjestelmä, jonka mukaan kunkin tilan verot oli ennalta määritelty tietyn viranhaltijan palkan maksamiseen.[1] Veropalkkalaiset olivat erityisesti upseereja.

Jo 1600-luvun alkupuolella Kustaa II Adolfin aikana oli sotaväen palkkausta vähitellen siirretty veropalkkapohjalle. Se idea periytyi Kustaa Vaasan ajalta, mutta vakavammin sitä oli yritetty toteuttaa Kaarle IX:n vuonna 1602 annetusta palkka-asetuksesta alkaen. Kustaa II Adolfin perusajatus oli, että komppanianpäällikölle osoitettiin erityisessä sotilasmaakirjassa talonpoikaistalot, joiden veroista hän sai palkkansa. Tätä veropalkkalaitosta kutsutaan vanhemmaksi jakolaitokseksi erotuksena 1600-luvun lopun ruotujakolaitokselle. Palkkatiloja oli kylläkin useammanlaisia ja terminologia hieman horjuvaa.[2]

Sotilaspalkkatila (ruots. krigshemman) oli yleisnimitys kaikille sotaväen palkkaukseen osoitetuille tiloille. Osa niistä oli vapaatiloja (ruots. frihemman), joita ratsuväessä joskus kutsuttiin nimellä ratsutila (ruots. hästehemman). Kun upseeri tai ratsukon varustava talonpoika omisti tilan, sen verovapaus oli korvauksena ratsukon pidosta. Jos taas kyseessä oli muu talonpoikaistila, siitä kannetut verot osoitettiin upseerin ratsun varustamiskorvaukseksi. Jalkaväessä taas vapaatilan veroilla maksettiin päällystön vuosipalkka. Ratsuväen upseereilla oli myös etuustiloja, joiden verot muodostivat ratsuväen upseerin vuosipalkan.[2]

Ylimääräiset palkkatilat, (ruots. beställningshemman), tarvittiin rykmentin esikuntaan kuuluneiden upseerien lisäpalkkojen maksamiseen. Lisäksi puhuttiin jakotiloista (ruots. tilldelningshemman). Niiden verot saatettiin käyttää jalkaväkirykmentin miehistön palkkaan, niitä saatettiin osoittaa aputiloiksi köyhälle ratsutalolle, mutta samaa nimeä voitiin käyttää myös yleisnimenä eri tilatyypeille. Lopuksi järjestelmään kuului vielä autiotiloja (ruots. ödehemman), joihin sotilaita 30-vuotisen sodan jälkeen yritettiin asuttaa, ja ylläpitotiloja (ruots. hemkallshemman), jotka ylläpitivät miehistöä.[2]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Kaisu-Maija Nenonen, Ilkka Teerijoki: Historian suursanakirja, s. 344-5. WSOY, 1998. ISBN 951-0-22044-2.
  2. a b c Jussi T. Lappalainen: Sadan vuoden sotatie. Suomen sotilaat 1617–1721, s. 83-84. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2001. ISBN 951-0-22044-2.