Valamon luostari (Heinävesi)

Kohteesta Wikipedia
(Ohjattu sivulta Valamon luostari)
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli käsittelee Valamon luostarin vaiheita sen nykyisellä sijaintipaikalla Heinävedellä. Luostarin vaiheista sen sijaitessa Venäjällä Laatokalla kertoo artikkeli Valamon luostari (Laatokka).

Valamon Kristuksen kirkastumisen luostari (Uusi-Valamo) on Suomen ortodoksisen kirkon luostari Heinävedellä Etelä-Savossa. Luostari jatkaa aiemmin Laatokan Valamon saaristossa Suomen neuvostoliitolle luovuttamalla alueella toimineen Valamon luostarin perinnettä kun tämä toisen maailmansodan jälkeen evakuoitiin Suomen nykyiselle alueelle.

Luostarin asema kirkossa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Luostari on juridiselta kannalta sama luostari kuin Valamon saaristossa vuonna 1717 uudelleen toimintansa alkanut Valamon luostari, kun Venäjä oli valloittanut Laatokan Karjalan uudelleen Suuressa pohjan sodassa.[1] Luostarin aiemmasta historiasta ei ole jäänyt jäljelle dokumentteja.

Luostarin viime vaiheet Valamon saaristossa Laatokalla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Talvisodan syttyessä luostarin johtajana toimi igumeeni Hariton (1933–1947).

Vuoden 1939 matkailukausi oli Vanhassa Valamossa ollut tavallista vilkkaampi. Sodan mahdollinen syttyminen näkyi mm. siinä, että luostarin ruokavaroja ryhdyttiin luetteloimaan ja säännöstelemään, kun aiemmin esim. teetä ja sokeria oli aina ollut vuoden tarvetta vastaava määrä. Luostariin tuli myös kaksi luterilaista sotilaspappia, jotka järjestivät ehtoollistilaisuuden Uuden Jerusalemin skiitan kirkkoon. Kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun Valamoon kuuluvassa kirkossa veisattiin luterilaisia virsiä.[2][3]

Kun talvisota oli syttynyt 30. marraskuuta 1939, ryhdyttiin 10. joulukuuta evakuoimaan Valamon siviiliväestöä, ensimmäisenä luostarin poikakodin asukkaat sekä luostarin noviisit, jotka sijoitettiin Outokumpuun, Vanha-Sysmän kouluun. 20. joulukuuta ryhdyttiin evakuoimaan luostarin veljestöstä sairaat veljet sekä ne, jotka eivät olleet Suomen kansalaisia. Myös kaikkein arvokkain irtaimisto kuljetettiin pois näihin aikoihin. Näihin kuuluivat luostari perustaneiden pyhittäjäisien sarkofagit.[2][3]

Luostariin alkoi kohdistua ilmahyökkäyksiä ja pommituksia 6. tammikuuta 1940 alkaen. Tuhoisimmat pommitukset tapahtuivat 2. helmikuuta ja 4. helmikuuta 1940. Jälkimmäisen päivän iltana luostari oli yhtenä suurena tulimerenä. Luostarin arvokkaan, 29 000 nidettä käsittäneen kirjaston arveltiin tuhoutuvan, sillä pelastustoiminta piti keskittää muualle, ja siinäkin oli suuria ongelmia, sillä luostarin vesipumppurakennus oli tuhoutunut jo aikaisemmassa vaiheessa. Kirjastosta joku tiesi kertoa, että igumeeni Damaskin oli suunnitellut sen palonkestäväksi, ja tulipalojen laannuttua saatiin todeta, että se oli säilynyt vahingoittumattomana, vaikka yläpuolella ollut huoneisto olikin palanut.[2][3]

Säännöllinen luostarielämä Laatokan saarilla päättyi tähän. Luostarin vanhukset kuljetettiin yötä myöten kuorma-autolla Lahdenpohjaan ja sieltä edelleen Kannonkoskelle.[2][3] Tämä oli yksi monista evakuoinneista luostarin historian aikana, mutta nyt evakkomatka suuntautui ensi kertaa länteen.[4]

Luostariin jäi nyt vain viisi henkeä, joista osa oli maallikoita. Luostarin irtaimiston kuljettamisesta turvaan vastasi luostarin pappismunkki Paavali, joka toimi tuolloin sotilaspastorina. Moskovan rauhan astuttua voimaan 13. maaliskuuta 1940 jäi luostarin evakuoimiseen aikaa vain muutama päivä. Se tapahtui kuorma-autoilla Laatokan jäätä myöten, kun ensin oli kuljetettu pois saarella ollut sotilaskalusto. Luostarin kalleimmat taide-esineet lähetettiin Rautalammin kotiseutumuseoon. Arkkipiispan kehotuksesta myös kaikkien skiittojen kirkoista pyrittiin kuljettamaan pyhittäjäisien reliikit pois. Kaikki nämä kuljetettiin Lahdenpohjaan, jossa tavarat lastattiin junanvaunuihin ja koottiin myöhemmin Suolahteen odottamaan pysyvämpää sijoituspaikkaa.[2][3]

Evakuointi päättyi annetun aikarajan mukaisesti maaliskuun 18. päivän aamuna. Tuolloin luostarin pääkirkon 16 tonnin painoinen kello löi 12 kertaa.[2][3]

Valamossa toimi jatkosodan aikana joitakin luostariveljiä, mutta tätä ei enää katsota luostarin varsinaiseksi toiminnaksi. Pääkirkon kellokaan ei enää soinut, sillä se oli turmeltu räjäyttämällä.[2][3]

Luostarin siirtyminen Heinävedelle[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaikkien Valamon pyhien kirkko (ns. vanha kirkko, vihittiin kirkoksi vuonna 1940; vihkiminen uudella nimellä kesäkuussa 2010)

Keväällä 1940 järjestettiin presidentinlinnassa neuvottelutilaisuus Luovutetun Karjalan johtohenkilöille. Tuolloin presidentti Kyösti Kallio kehotti tilaisuudessa ollutta Valamon varajohtajaa Isaakia ostamaan luostarille Saastamoiselle kuuluneen kartanon Heinävedeltä. Kun luostarin edustajat menivät katsomaan tätä Papinniemen tilaa, he löysivät päärakennuksen eräästä huoneesta Sergei ja Herman Valamolaisia esittäneen ikonin, jota he pitivät erityisenä enteenä. Kaupat tilasta tehtiin 24. heinäkuuta 1940, ja paikkaa ryhdyttiin kutsumaan Uudeksi Valamoksi.[4] Luostarille kuuluivat nyt Papinniemen rakennukset sekä noin 300 hehtaaria metsämaata ja 50 hehtaaria peltoa.

Luostarin ensimmäinen kirkko rakennettiin käyttäen pohjana kahta aiemman aittana toiminutta rakennusta; nämä liitettiin yhteen vuonna 1940. Kirkko pyhitettiin alkujaan Kristuksen kirkastumiselle Valamon luostarin pääkirkkojen perinteen tapaan. Kun Valamoon myöhemmin rakennettiin ja vihittiin uusi pääkirkko, tämä vanha kirkko jäi 1977 jälkeen vähemmälle käytölle, ja se toimi välillä myös museona ja ruokasalina.[5] Kesäkuussa 2010 kirkko pyhitettiin uudelleen, jolloin siitä tehtiin ensimmäinen Kaikkien Valamon pyhien kirkko. Valamon luostareiden historiaan liittyy noin kuusikymmentä pyhänä kunnioitettua henkilöä.[6]

Valamon luostari Heinävedellä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääkirkossa otettiin käyttöön uusi ikonitaiteilija Dimitri Mironenkon suunnittelema, tammesta ja lehmuksesta valmistettu ja ruskeaksi petsattu ikonostaasi keväällä 2010.
Konevitsalainen Jumalanäidin ihmeitätekevä ikoni (1400-luvun loppu tai 1500-luvun alku).
Pohjoisvenäläiseen tapaan ortodoksisissa luostareissa on erillinen talvikirkko. Valamon luostarin talvikirkko on pääkirkon yhteydessä. Päädyn mosaiikissa ovat Laatokan Valamon perustajat Sergei ja Herman Valamolainen.
Pyhän Nikolaoksen tsasouna sijaitsee luostarin laivalaiturin tuntumassa. 400-luvulla elänyt Pyhä Nikolaos oli tunnettu merenkulkijoiden ja kaikkien hädänalaisten auttajana.
Valamon laituriranta Juojärvessä ja laiva Sergei

Laatokan Valamosta Heinävedelle siirtyneitä munkkeja oli marraskuussa 1940 noin 150 henkeä, joista suurin osa vanhoja miehiä.

Luostari eli kituuttaen sodan jälkeiset vuodet, munkkien määrän vähetessä radikaalisti. Luostari riutui ja rappeutui. Pappismunkkien määrä väheni viimein yhteen – pappismunkki Simforian, myöhemmin luostarin johtaja, igumeeni, toimitti yksin tradition määräämät jumalanpalvelukset. Kirkkokielenä luostarin kirkossa oli kirkkoslaavi.

Luostarissa oli sotien jälkeen myös muualta luovutetun alueen luostareista tulleita asukkaita. Heitä oli Petsamon luostarista (saapuivat Uuteen Valamoon vuonna 1944) ja Konevitsan luostarista Laatokan saarelta (saapuivat vuonna 1956 Keiteleellä sijainneesta väliaikaisesta luostaristaan). Petsamolaismunkkien joukossa oli isä Akaki, joka kuollessaan 110-vuotiaana 1984 oli Pohjoismaiden vanhin asukas.

Kalenterikiista[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen ortodoksinen kirkkokunta ryhtyi 1920-luvulla noudattamaan länsimaissa yleistä niin sanottua gregoriaanista kalenteria. Ero niin sanottuun vanhaan eli juliaaniseen kalenteriin oli 13 päivää. Kirkollinen esivalta määräsi myös Valamon luostarin siirtymään uuteen ajanlaskun käyttöön. Tästä seurasi se että jo päättynyt ns. ajanlaskukiista, elpyi uudelleen pitkän tauon jälkeen.

Sotien päätyttyä ryhmä munkkeja anoi ilman igumeenin lupaa Leningradin metropoliitalta – patriarkan viran väliaikaiselta hoitajalta – pääsyä Moskovan patriarkaatin yhteyteen vanhan ajanlaskun noudattajaksi. He halusivat palata Laatokan Valamoon kilvoittelemaan.

Vuonna 1945 venäläinen metropoliitta Grigori saapui Suomeen tarkoituksena liittää koko Suomen ortodoksinen kirkkokunta Venäjän kirkkoon hiippakuntana, takaisin Moskovan patriarkaatin jurisdiktion alaisuuteen.

Suomen ortodoksisen kirkon silloisen johtajan, arkkipiispa Hermanin diplomaattinen taito teki hankkeesta lopun, ei tosin kokonaan: Heinäveden Valamon luostari liittyi entisen äitikirkkonsa yhteyteen ja Moskovan patriarkasta tuli luostarin veljestön korkein kirkollinen esimies. Käytännön asioissa luostari jäi Suomen kirkon alaisuuteen. Laatokan Valamoon munkit eivät enää päässeet palaamaan; patriarkka olisi tämän sallinut – mutta Neuvostoliiton johto ei.

Tilanne oli poliittisesti vaikea ja kiusallinen koko Suomessa hävityn sodan jälkeen. Kaikella yhteydenpidolla Neuvostoliittoon, myös kirkollisella, oli poliittinen leima. Tilanne normalisoitui vasta vuonna 1957, kun Venäjän kirkko ja Suomen kirkko solmivat suhteensa uudelleen ja Heinäveden Valamon luostari palautui Suomen ortodoksisen kirkon yhteyteen. Tosin juliaaninen ajanlasku jatkui aina 1980-luvulle asti, kunnes se igumeeni Panteleimonin aikana lopulta poistui käytöstä.

Veljestö uusiutuu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1957 seitsemän munkkia lähti Uudesta Valamosta Neuvostoliiton Pihkovan alueella sijainneeseen Petserin luostariin. Vanhoja munkkeja kuoli, ja jo 1960-luvulla suurin osa Heinävedelle tulleista munkeista makasi Papinniemen hautausmaalla.

Muutaman vuoden hiljaiselon jälkeen luostari alkoi pikkuhiljaa kohentua, luostariin saapui uusia suomenkielisiä kilvoittelijoita, jotka vihkiytyivät munkeiksi ja veljestön määrä kasvoi hieman. Muun muassa nykyisin Lintulan luostarin rippi-isänä toimiva silloinen veli Olavi, nykyisin arkkimandriitta Herman, saapui luostariin nuorena poikana 1970-luvulla.

Uusi kirkko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Marraskuussa 1973 perustettu yhdistys Valamon Ystävät ryhtyi aktiivisesti keräämään varoja luostarin uuden kirkon rakentamiseen. Myös kirkkokunta tuki näitä toimia merkittävästi. Arkkitehti Ivan Kudrjavzev laati kirkon piirustukset Bysanttiin pohjautuvaan venäläiseen kirkkoarkkitehtuurin tyyliin ja silloinen arkkipiispa Paavali siunasi tulevan kirkon paikan syksyllä 1975. Kirkko oli viimeistelyjä vaille valmis vuonna 1976 ja se pyhitettiin Kristuksen kirkastumiselle. Kirkon ikonit kunnostettiin pääasiassa Laatokan Valamosta mukaan otetuista ikoneista.

Uusi Kristuksen kirkastumisen kirkko vihittiin käyttöönsä juhlallisin menoin 5. kesäkuuta 1977 arkkipiispa Paavalin lukuisan ulkomaisen vierasjoukon ja kotimaisen papiston avustamana. Kirkkoon on kunniapaikalle laitettu Suomen historiallisesti merkittävin ikoni, Konevitsan Jumalanäiti, joka sodan melskeissä tuotiin vuonna 1940 Suomeen ja sijoitettiin luostariin vuonna 1956.

Munkkeja ja piispoja ja uusia rakennuksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Arkkipiispa Paavali kuului Valamon veljestöön, hän oli ennen valintaansa piispaksi Valamon pappismunkki. Uuden kirkon myötä veljestöön liittyi myös silloin Joensuun Yliopistossa työskennellyt Risto Jääskeläinen, joka toimittuaan ensin noviisina nimellä veli Kristoforos, vihittiin myöhemmin munkiksi ja sitten pappismunkiksi nimellä Ambrosius. Isä Ambrosiuksen toiminnan ansiosta Valamoon kohosi lukuisia uusia tarpeellisia rakennuksia. Isä Ambrosius valittiin sittemmin piispaksi – ensin apulaispiispaksi eli Joensuun piispaksi, sitten metropoliitaksi – ensin Ouluun ja sitten Helsinkiin.

Suomessa ja Venäjällä Leningradin Hengellisessä akatemiassa opiskellut Petri Sarho saapui Valamoon. Hänet oli vihitty munkiksi jo Venäjällä. Hänestä tulikin pian, vuonna 1979, luostarin uusi johtaja eli igumeeni nimellä Panteleimon. Myöhemmin hänet valittiin tuosta tehtävästä ensin apulaispiispaksi ja sen jälkeen Oulun metropoliitaksi.

Viimeisin piispanvalinta tapahtui vuoden 2004 lopulla, kun luostarin apulaisjohtaja, arkkimandriitta Arseni valittiin apulaispiispaksi. Näin Uuden Valamon veljestöstä on kolme sen jäsentä toiminut Suomessa piispana ja ainakin yksi myös ulkomailla. Hän oli isä Markus joka toimi piispana Amerikan mantereella nimikkeellä Laatokan piispa. Piispa Markus oli vihkimässä Uuden Valamon kirkkoa käyttöön kesäkuussa 1977 ja on arkkipiispa Paavalin tavoin haudattu Uuden Valamon hautausmaalle.

Vuonna 1984 vihittiin käyttöön Suomen valtion rakennuttama kulttuurikeskus, jossa oli tilat mm. ikonien konservoinnille, luostarin kirjastolle ja arkistolle. Keskuksen juhlasalissa voitiin järjestää erilaisia tapahtumia, kokouksia, kongresseja sekä näyttelyitä. Tiloja laajennettiin vuonna 2006 kahdella uudella näyttelytilalla, joista toisessa pidetään vuosittain vaihtuvia teemanäyttelyitä ja toisessa on luostarin historiasta ja toiminnasta kertova pysyvä näyttely. Samassa yhteydessä myös juhlasalia laajennettiin.

Hieman myöhemmin valmistui uusi vastaanottorakennus ja uusi hotellirakennus sekä matkamuistomyymälä. Samaan kompleksiin valmistui myöhemmin myös Valamon kansanopistolle omat opetus- ja majoitustilat; opisto aloitti toimintansa vuonna 1989 maamme ainoana ortodoksisena kansanopistona.

Pääkirkon uusi ikonostaasi vihittiin käyttöön 20. maaliskuuta 2010. Puisen ikonostaasin vuonna 2007 alkaneesta suunnittelusta vastasi johtava ikonitaiteilija Dimitri Mironenko, Pietarin Aleksanteri Nevskin lavran ikonimaalaamosta. Ikonostaasi on tyyliltään vanhavenäläinen ja siinä on käytetty Laatokan Valamon vanhojen kirkkojen ikonostaasiaiheita. Ikonostaasi veistettiin tammesta ja lehmuksesta syksyn 2009 ja kevätalven 2010 välillä Šigrin Pyhän Kolminaisuuden ortodoksisen veljestön puutyöverstaalla Venäjän Kurskin alueella. Keskiruskeaksi petsattu ikonostaasi toimitettiin Heinävedelle maaliskuun 2010 alussa.[7]

Luostarin talous[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 2008 alkaneen talouskriisin seurauksena myös luostari on joutunut kohtaamaan taloudellisia haasteita. Tämä on johtanut mm. yt-neuvotteluihin. Vuosina 2003–2013 luostarin talous on ollut ylijäämäinen kahtena vuotena. Vuonna 2012 talous oli ylijäämäinen pääosin siksi, että luostari sai vakuutuskorvauksia päärakennuksen tulipalon vuoksi.

Vuonna 2013 luostarilla oli lainaa noin miljoona euroa, ja vuotuista liikevaihtoa noin 2,5 miljoonaa euroa. Luostarin ainoa yhtiöitetty toiminta, Valamossa toimiva tislaamo Valamon Viiniherman, on säilynyt taloudellisesti kannattavana toimintana, esimerkiksi vuoden 2014 tulos oli 89 000 euroa positiivinen.[8]

Igumeeni Sergein virka ja talousjohtajan erottaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Luostarin taloustilanteen selvittämisen ajaksi Arkkipiispa Leo nimitti väliaikaiseksi johtajaksi piispa Arsenin.[9][10] Tapahtumien taustalla olivat igumeeni Sergein ja vuonna 2009 luostarin talousjohtajana aloittaneen Veikko Halosen erimielisyydet luostarin talouden hoitamisesta.

Marraskuussa 2012 arkkipiispa Leo palautti arkkimandriitta Sergein takaisin luostarin johtajan tehtävään. Helmikuussa 2013 Valamon luostarin johtokunta irtisanoi yksimielisesti talousjohtaja Veikko Halosen. Luostarin talouden saneeramistyötä jatkaa työryhmä, johon kuuluvat luostarin johtaja, uusi taloudenhoitaja ja Valamon opiston rehtori.[11]

Viskinvalmistus ja tislaamotoiminta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alkoholinvalmistus on kuulunut luostarien toimintaan kautta aikojen. Viinien ohella luostarit ympäri Eurooppaa valmistavat väkeviä alkoholijuomia osana luostarin päivittäistä toimintaa. Tisleitä valmistetaan kullakin alueella luontaisesti esiintyvistä raaka-aineista.

Tiedetään, että noin 1000-luvulla munkit toivat tislauksen taidon Arabiasta Eurooppaan. Viinin ja muiden alkoholijuomien valmistusperinne elää myös Valamon luostarissa.

Vuonna 2014 uutisoitiin, että Valamon luostarin tislaamossa aletaan valmistaa myös viskiä. Luostari on pääosakas tislaamotoimintaa operoivasta Viiniherman Oy:stä, ja sillä on osake-enemmistö tislaamosta. Vuosina 2014 ja 2015 Viiniherman Oy teki miljoonan euron lisäinvestoinnit tislaamotoimintoihin[12]. Valamon tislaamon vuosikapasiteetti on 120 000 tuhatta litraa, ja se on Suomen suurin tislaamo.

Viskistä ja tislaamotoiminnasta on kaavailtu luostarin talouden yhtä kivijalkaa. Raaka-aineina luostarin juomissa käytetään esimerkiksi ohraa, joka tuodaan luostariin Lahdesta, sekä vettä Valamon omista porakaivoista. Valamon tämänhetkinen vuosittainen viskin valmistuksen kapasiteetti on 40 000 litraa. Tarkoituksena on tuottaa myös turvesavuista mallasviskiä, ja osa viskistä kypsytetään kirkkoviinitynnyreissä.[13]

Vuoden 2012 tulipalo[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Luostarin 1840 valmistuneen päärakennuksen ullakko paloi maaliskuussa 2012. Ullakko oli varastona, eikä siellä ollut arvotavaraa. Alempien kerrosten arvoesineet huonekaluja lukuun ottamatta ehdittiin viedä turvaan.[14] Palaneen rakennuksen pönttöuunit olivat olleet käyttökiellossa vuosikausien ajan. Poliisitutkinnan mukaan yhdessä uunissa oli kuitenkin kiellosta huolimatta pidetty tulta, ja palo oli saanut alkunsa hormin halkeamasta. Asiassa sai syytteen kyseisessä talossa asunut ulkomaalaispariskunta, mutta Etelä-Savon käräjäoikeuden mielestä ei ollut olemassa riittävästi näyttöä siitä, että heidän pönttöuunissaan olisi pidetty tulta. Luostari kärsi tulipalossa 1,6 miljoonan euron vahingot. Valtio määrättiin korvaamaan syytettynä olleelle miehelle joitakin hänen kulujaan.[15][16]

Luostarin johtajat, igumeenit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valamon luostarin sijainti Heinävedellä

Luostarin johtajina ovat toimineet mm. seuraavat:[17]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Iivar Kemppinen (päätoimittaja): ”Arkkipiispa Paavali: Luostarikilvoitus ja sen vaiheet Valamossa”, Valamo: Historiaa ja kuvia Laatokan luostarisaarilta, s. 47. Helsinki: Valamo-seura ry, 1972. ISBN 951-99010-6-X.
  2. a b c d e f g Iivar Kemppinen (päätoimittaja): ”Arkkipiispa Paavali: Luostarin viimeiset päivä”, Valamo: Historiaa ja kuvia Laatokan luostarisaarilta, s. 84–88. Helsinki: Valamo-seura ry, 1972. ISBN 951-99010-6-X.
  3. a b c d e f g Iivar Kemppinen (päätoimittaja): ”Arkkipiispa Paavali: Muistikuvia luostarin viimeisistä päivistä”, Valamo ja sen sanoma, s. 274–280. Helsinki: Valamo-seura ry, 1982. ISBN 951-99430-3-2.
  4. a b Arkkimandriitta PanteleimonKristuksen kirkastumisen luostari Uusi Valamo 1940–1990, s. 6–8. Jyväskylä: Valamon luostari, 1990. ISBN 9519468-37-4.
  5. Vanha kirkko Uuden Valamon luostari, valamo.fi. Viitattu 5.12.2013.
  6. Valamon vanha kirkko vihittiin uudelleen 29.6.2010. ortodoksi.net. Viitattu 5.12.2013.
  7. Valamon luostarin pääkirkkoon uusi ikonostaasi 29.12.2010. Uuden Valamon luostari, valamo.fi. Viitattu 4.12.2013.
  8. Valamon Viiniherman Oy Taloussanomat.fi. Viitattu 13.5.2016. fi-FI
  9. Keskiaho, Saila: Valamo etsii suuntaansa kriisin jälkeen. Kirkko ja kaupunki, 15.2.2011, nro 6/2012, s. 4–5. Helsingin seurakuntayhtymä.
  10. Erottaminen herättää keskustelua YLE uutiset.
  11. Valamon luostari irtisanoo johtajan. Helsingin Sanomat, 23.02.2013, s. A 14. Artikkelin verkkoversio.
  12. Valamon luostarissa aletaan valmistaa viskiä HS.fi. Viitattu 13.5.2016.
  13. Valamo Monastery Distillery – Whisky matured in Church Wine casks WhiskyRant. 12.7.2016. Johannes Lindblom. Viitattu 20.7.2016. (englanniksi)
  14. Valamossa satojen tuhansien vahingot — taideaarteet saatiin pelastettua 19.3.2012. YLE uutiset Etelä-Savo. Viitattu 19.3.2012.
  15. Valamon luostarin tulipalo käräjille 23.7.2012. YLE uutiset Etelä-Savo. Viitattu 24.8.2012.
  16. Vuokko Viljakka: Syytteet Valamon tulipalosta hylättiin savonsanomat.fi. 5.12.2012. Savon Sanomat. Viitattu 29.3.2012.
  17. Valamon luostarin johtajat eli igumeenit 1758–

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Valamon luostari (Heinävesi).