Torvikaiutin
Torvikaiutin on keksintönä vanha. Jo tuhansia vuosia sitten ihminen käytti suuntainta eli alkeellista megafonia suunsa edessä huudon kantomatkan lisäämiseksi. Edistyneempi tapa käyttää kartiota samaan tarkoitukseen keksittiin myös jo kivikauden aikana. Idea on sinänsä yksinkertainen ja toimiva.
Suuntain/ torvi sekä lisää sekä äänen määrää että sen suuntaavuutta. Akustisen äänen määrä nousee jo yksinkertasellakin suuntaimella helposti 6 desibeliä, jolloin kantama kaksinkertaistuu. Kaiuttimen yhteydessä torvi tuli käyttöön samaisesta syystä. Gramofoni sai omintakeisen ulkonäön juuri siihen asennetusta torvesta.
Torvi parantaa merkittävästi kaiutinelementin liikkeen muuntumista ilmamassaa liikuttavaksi männäksi. Kaiutin on periaatteessa yksinkertainen muuntaja, joka muuttaa liikkuessaan ilmamassan tiheämmäksi/ harvemmaksi. Ääni tarvitsee aina etenemiseen väliainetta, joka on yleensä ilma. Ääniaallon pituus määrää taajuuden ja aallonkorkeus eli amplitudi määrää voimakkuuden.
Hyvin suunniteltu torvikaiutin on ääneltään hyvä, särötön ja tarkka.
Torven toimintaa säätelevät pääasiassa sen pituus, tilavuus, sekä kurkun ja suuaukon kokojen välinen suhde. Yleensä torvet jaetaan kolmeen ryhmään: Diskantti- keskialue ja bassotorvi.
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kirjallisuutta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Toivanen, Jarmo: Teknillinen akustiikka, "Kaiuttimet", s. 261-359. Espoo: Otakustantamo, 1976. ISBN 951-671-123-5.
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Audiokirja (luku 4 sivu 62)