Ero sivun ”Elokuvateatteri” versioiden välillä
| [arvioimaton versio] | [arvioimaton versio] |
p Botti lisäsi: bn, lad, mk poisti: ca, eu |
|||
| Rivi 34: | Rivi 34: | ||
35 mm:n elokuvafilmi on säilyttänyt valta-asemansa elokuvakäytössä niin kuvaus- kuin esitysformaattinakin jo yli sata vuotta. Suurimmat muutokset formaattiin tänä aikana ovat olleet äänen, värin, laajakuvan ja stereoäänen lisääminen. Lähitulevaisuudessa digitaalisten projisointitekniikoiden uskotaan vihdoin syrjäyttävän filmin ainakin kaupallisessa elokuvateatteritoiminnassa. |
35 mm:n elokuvafilmi on säilyttänyt valta-asemansa elokuvakäytössä niin kuvaus- kuin esitysformaattinakin jo yli sata vuotta. Suurimmat muutokset formaattiin tänä aikana ovat olleet äänen, värin, laajakuvan ja stereoäänen lisääminen. Lähitulevaisuudessa digitaalisten projisointitekniikoiden uskotaan vihdoin syrjäyttävän filmin ainakin kaupallisessa elokuvateatteritoiminnassa. |
||
Tällä hetkellä hallitseva digitaalisen elokuvateatteritekniikan standardi on DCI (Digital Cinema Initiatives; käytetään myös nimitystä D-Cinema), joka julkaistiin heinäkuussa 2005. D-Cinema-saleissa käytetään erittäin korkealaatuisia, moninkertaisesti kotiteatteriprojektoreita kalliimpia ja suurempia [[videoprojektori|videoprojektoreita]]. Projektorit voivat perustua esimerkiksi [[DLP]]- tai SXRD-tekniikoihin, joista DLP on tällä hetkellä yleisin. |
Tällä hetkellä hallitseva digitaalisen elokuvateatteritekniikan standardi on DCI (Digital Cinema Initiatives; käytetään myös nimitystä D-Cinema), joka julkaistiin heinäkuussa 2005. D-Cinema-saleissa käytetään erittäin korkealaatuisia, moninkertaisesti kotiteatteriprojektoreita kalliimpia ja suurempia [[videoprojektori|videoprojektoreita]]. Projektorit voivat perustua esimerkiksi [[DLP]]- tai SXRD-tekniikoihin, joista DLP on tällä hetkellä yleisin. Valo tuotetaan filmiprojektorien tapaan ksenonlampuilla. |
||
Elokuvateatterien digitalisoitumista hidastavat laitteistohankintojen vaatimat suuret investoinnit. Suomen ensimmäinen D-Cinema-laitteisto otettiin käyttöön Helsingin [[Tennispalatsi#Elokuvateatteri|Tennispalatsissa]] loppuvuodesta 2006<ref>{{Verkkoviite | Osoite = http://www.hs.fi/kulttuuri/artikkeli/1135223097902 | Nimeke = Tennispalatsiin Suomen ensimmäinen digitaalinen projektori | Tekijä = Veli-Pekka Lehtonen | Tiedostomuoto = | Selite = | Julkaisu = Helsingin Sanomat | Ajankohta = 19.11.2006 | Julkaisupaikka = | Julkaisija = | Viitattu = 22.9.2009 | Kieli = {{fi}} }}</ref> ja toinen Hämeenlinnan Bio Rexissä syksyllä 2007<ref>{{Verkkoviite | Osoite = http://www.nordiskfilm.fi/valkokangas/uutinen.php?id=359 | Nimeke = Bio Rex digitalisoi koko elokuvateatteriketjun ja avaa Suomen ensimmäisen 3D-elokuvateatterin | Tekijä = | Tiedostomuoto = | Selite = | Julkaisu = Nordisk Film – Uutiset | Ajankohta = 17.4.2008 | Julkaisupaikka = | Julkaisija = | Viitattu = 22.9.2009 | Kieli = {{fi}} }}</ref>. Kesäkuussa 2009 D-Cinema-laitteistot oli asennettu Suomessa 27 elokuvasaliin, ja vuoden 2010 loppuun mennessä digisaleja arvioidaan olevan 65–70 eli runsaat 20 % maan elokuvasaleista.<ref>{{Verkkoviite | Osoite = http://www.ses.fi/dokumentit/SESinfo%201-2010.pdf | Nimeke = Elokuvajakelun think tank prosessin kokemuksia ja johtopäätöksia | Tekijä = Harri Ahokas | Tiedostomuoto = PDF | Selite = | Julkaisu = SESinfo 1/2010 | Ajankohta = 2010 | Julkaisupaikka = | Julkaisija = Suomen elokuvasäätiö | Viitattu = 8.2.2010 | Kieli = {{fi}} }}</ref> Lähes kaikissa digisaleissa on edelleen myös perinteinen 35 mm:n projisointilaitteisto. |
Elokuvateatterien digitalisoitumista hidastavat laitteistohankintojen vaatimat suuret investoinnit. Suomen ensimmäinen D-Cinema-laitteisto otettiin käyttöön Helsingin [[Tennispalatsi#Elokuvateatteri|Tennispalatsissa]] loppuvuodesta 2006<ref>{{Verkkoviite | Osoite = http://www.hs.fi/kulttuuri/artikkeli/1135223097902 | Nimeke = Tennispalatsiin Suomen ensimmäinen digitaalinen projektori | Tekijä = Veli-Pekka Lehtonen | Tiedostomuoto = | Selite = | Julkaisu = Helsingin Sanomat | Ajankohta = 19.11.2006 | Julkaisupaikka = | Julkaisija = | Viitattu = 22.9.2009 | Kieli = {{fi}} }}</ref> ja toinen Hämeenlinnan Bio Rexissä syksyllä 2007<ref>{{Verkkoviite | Osoite = http://www.nordiskfilm.fi/valkokangas/uutinen.php?id=359 | Nimeke = Bio Rex digitalisoi koko elokuvateatteriketjun ja avaa Suomen ensimmäisen 3D-elokuvateatterin | Tekijä = | Tiedostomuoto = | Selite = | Julkaisu = Nordisk Film – Uutiset | Ajankohta = 17.4.2008 | Julkaisupaikka = | Julkaisija = | Viitattu = 22.9.2009 | Kieli = {{fi}} }}</ref>. Kesäkuussa 2009 D-Cinema-laitteistot oli asennettu Suomessa 27 elokuvasaliin, ja vuoden 2010 loppuun mennessä digisaleja arvioidaan olevan 65–70 eli runsaat 20 % maan elokuvasaleista.<ref>{{Verkkoviite | Osoite = http://www.ses.fi/dokumentit/SESinfo%201-2010.pdf | Nimeke = Elokuvajakelun think tank prosessin kokemuksia ja johtopäätöksia | Tekijä = Harri Ahokas | Tiedostomuoto = PDF | Selite = | Julkaisu = SESinfo 1/2010 | Ajankohta = 2010 | Julkaisupaikka = | Julkaisija = Suomen elokuvasäätiö | Viitattu = 8.2.2010 | Kieli = {{fi}} }}</ref> Lähes kaikissa digisaleissa on edelleen myös perinteinen 35 mm:n projisointilaitteisto. |
||
Versio 18. syyskuuta 2010 kello 22.44
Elokuvateatteri on tila, jossa esitetään elokuvia suurille katsojaryhmille. Elokuvateatterissa voi olla useita saleja, joissa on erilaiset tekniset ominaisuudet (esimerkiksi äänentoistolaitteisto, erikoiskokoinen valkokangas). Useamman kuin kolmen salin elokuvateattereita kutsutaan myös monisaliteattereiksi eli multiplekseiksi.
Suomessa oli vuonna 2008 yhteensä 196 elokuvateatteria[1], joissa oli yhteensä 320 salia[2].
Tekniikka
Kuva
Elokuvateattereissa elokuvat esitetään edelleen pääasiassa filmiprojektoreilla, jotka käyttävät 35 mm:n filmiä. Kuva saadaan filmiltä kankaalle projisoimalla kirkasta valoa filmin ja suurentavan optiikan läpi. Nykyään valo tuotetaan tavallisimmin ksenonlampuilla, joiden tehot ovat yleensä useita kilowatteja.
Yhtenäisen liikkuvan kuvan illuusio saadaan aikaan projektorin mekanismilla, joka väläyttää valoa kankaalle tavallisesti 48 tai 72 kertaa sekunnissa ja siirtää filmiä ruudun eteenpäin aina kahden tai kolmen väläytyksen jälkeen, niin että kuvaruutu vaihtuu 24 kertaa sekunnissa.
Elokuvia kuvataan ja esitetään useissa eri muodoissa eli kuvasuhteissa. Koneenhoitaja asettaa ennen esitystä oikean kuvasuhteen vaihtamalla projektoriin oikean kokoisen kuvaportin (valoa läpäisemätön metallilevy, jossa on suorakaiteen muotoinen reikä) ja sopivan optiikan, jolla kyseinen kuvasuhde saadaan halutun kokoisena kankaalle. Useimmat nykyteatterit pystyvät esittämään oikeassa muodossaan ainoastaan yleisimmät kuvasuhteet 1,85:1 ja 2,39:1 ("CinemaScope"), joista jälkimmäinen vaatii anamorfisen erikoisoptiikan.
Ääni
35 mm:n elokuvafilmillä käytetään nykyään sekä analogista että digitaalista ääntä rinnakkain. Jokaisessa esityskopiossa on aina vähintään analoginen optinen ääniraita (vallitseva formaatti nykyään Dolby SR). Analogiäänen lisäksi kopiossa voi olla digitaaliääni 1–3 erilaisessa formaatissa, jotka ovat Dolby Digital (yleisin), SDDS ja DTS. Kaikki elokuvateatterit pystyvät edelleen esittämään ongelmitta myös filmikopion, jossa on ainoastaan analoginen ääniraita.
Niin analoginen ääni kuin Dolby Digital- ja SDDS-formaattien digitaaliäänetkin on tallennettu 35 mm:n filmikopion reunaan paljaalla silmällä näkyviksi raidoiksi tai laatikoiksi. Elokuvaa esitettäessä projektorien optiset äänilukijat lukevat haluttua ääniraitaa ja lähettävät signaalin erilliselle ääniprosessorille. Prosessori purkaa signaalin ääneksi, joka syötetään päätevahvistimiin ja siitä edelleen salikaiuttimiin. Kaiuttimet on sijoiteltu salin seinille (ja usein lisäksi kankaan taakse) niin, että katsojien ympärille saadaan muodostettua niin sanottu surround-toisto.
Edellä mainituista formaateista poiketen DTS-ääni on tallennettu erillisille CD-ROM-levyille, joita lukee erillinen DTS-lukulaite. DTS-ääni on synkronoitu filmikuvan kanssa filmiltä optisesti luettavan aikakoodin avulla.
Myös THX-sertifikaatti on noussut monien tietoisuuteen joissain teattereissa esitettyjen THX-trailereiden vuoksi. Vastoin yleistä käsitystä THX ei itse asiassa ole edellä lueteltujen tapaan ääniformaatti, vaan yhdysvaltalaisen THX Ltd.:n myöntämä laatuluokitus. Luokitus sisältää vaatimuksia, jotka liittyvät muun muassa projisoidun kuvan laatuun, teatterisalin akustiikkaan ja äänentoiston laatuun. Tämän lisäksi koko äänentoistoketjussa käytettyjen laitteistomallien tulee olla THX-hyväksynnän saaneita.
Digitalisoituminen
35 mm:n elokuvafilmi on säilyttänyt valta-asemansa elokuvakäytössä niin kuvaus- kuin esitysformaattinakin jo yli sata vuotta. Suurimmat muutokset formaattiin tänä aikana ovat olleet äänen, värin, laajakuvan ja stereoäänen lisääminen. Lähitulevaisuudessa digitaalisten projisointitekniikoiden uskotaan vihdoin syrjäyttävän filmin ainakin kaupallisessa elokuvateatteritoiminnassa.
Tällä hetkellä hallitseva digitaalisen elokuvateatteritekniikan standardi on DCI (Digital Cinema Initiatives; käytetään myös nimitystä D-Cinema), joka julkaistiin heinäkuussa 2005. D-Cinema-saleissa käytetään erittäin korkealaatuisia, moninkertaisesti kotiteatteriprojektoreita kalliimpia ja suurempia videoprojektoreita. Projektorit voivat perustua esimerkiksi DLP- tai SXRD-tekniikoihin, joista DLP on tällä hetkellä yleisin. Valo tuotetaan filmiprojektorien tapaan ksenonlampuilla.
Elokuvateatterien digitalisoitumista hidastavat laitteistohankintojen vaatimat suuret investoinnit. Suomen ensimmäinen D-Cinema-laitteisto otettiin käyttöön Helsingin Tennispalatsissa loppuvuodesta 2006[3] ja toinen Hämeenlinnan Bio Rexissä syksyllä 2007[4]. Kesäkuussa 2009 D-Cinema-laitteistot oli asennettu Suomessa 27 elokuvasaliin, ja vuoden 2010 loppuun mennessä digisaleja arvioidaan olevan 65–70 eli runsaat 20 % maan elokuvasaleista.[5] Lähes kaikissa digisaleissa on edelleen myös perinteinen 35 mm:n projisointilaitteisto.
Useimpiin Suomen elokuvateatterisaleihin on asennettu varsinaisen elokuvaprojektorin lisäksi matalaresoluutioinen videoprojektori, jota käytetään mainosten ja satunnaisten videonäytösten esittämiseen. Myös tällaisia saleja on toisinaan harhaanjohtavasti nimitetty "digitaalisiksi elokuvateattereiksi".
Kolmiulotteisuus
Kolmiulotteisia eli 3-D-elokuvia on esitetty elokuvateattereissa maksavalle yleisölle 1920-luvulta alkaen. Ensimmäisen kerran kolmiulotteisuus nousi hetkeksi suursuosioon 1950-luvulla. 3-D-elokuvia on vuosien mittaan esitetty useilla filmiin perustuvilla järjestelmillä, vaihtelevalla yleisömenestyksellä.
Kaikkein alkeellisimpia 3-D-järjestelmiä (esimerkiksi kaksivärisiä laseja käyttävä anaglyfinen järjestelmä) lukuunottamatta kolmiulotteisuus vaatii elokuvateatterilta kallista erikoiskalustoa. Tästä syystä 3-D:tä on viime vuosikymmeninä nähty lähinnä erikoisteattereissa, joissa on esitetty niitä varten erikseen tuotettua erikoisohjelmistoa. Esimerkiksi IMAX-teattereissa on ollut käytössä erittäin korkealaatuinen 70 mm:n filmiin ja polarisaatioon perustuva 3-D-tekniikka 1980-luvulta saakka.
3D-grafiikan kehittymisen ja elokuvateatterien digitalisoitumisen myötä kolmiulotteisuus on 2000-luvulta alkaen ollut tekemässä paluuta valtavirtaan. Korkealaatuisen 3-D-tekniikan lisääminen digitaaliseen esityslaitteistoon on suhteellisen helppoa, joten digitaalista kalustoa joka tapauksessa hankkivat tavalliset elokuvateatterit voivat pienellä lisäinvestoinnilla tehdä salistaan samalla 3-D-kelpoisen. Sekä 3-D-salien että -ohjelmiston määrä onkin kasvanut huimasti 2000-luvulla; esimerkiksi kaikissa Finnkinon digitaalisaleissa on myös 3-D-esitystekniikka.
D-Cinema-saleihin on saatavilla useita vaihtoehtoisia 3-D-järjestelmiä, joista yleisimmät ovat RealD Cinema, Dolby 3D ja Finnkinon käyttämä [6] XpanD 3D. Toistaiseksi kaikki elokuvateatterikäyttöön sopivat kolmiulotteiset esitysjärjestelmät – niin filmipohjaiset kuin digitaalisetkin – vaativat katsojilta erikoislasien käyttöä.
Lähteet
- ↑ Elokuvavuosi 2008 – Tilastoja (PDF) 2009. Suomen elokuvasäätiö. Viitattu 22.9.2009.
- ↑ SESinfo 2/2009 (PDF) ses.fi. 2009. Viitattu 22.9.2009.
- ↑ Veli-Pekka Lehtonen: Tennispalatsiin Suomen ensimmäinen digitaalinen projektori Helsingin Sanomat. 19.11.2006. Viitattu 22.9.2009. (suomeksi)
- ↑ Bio Rex digitalisoi koko elokuvateatteriketjun ja avaa Suomen ensimmäisen 3D-elokuvateatterin Nordisk Film – Uutiset. 17.4.2008. Viitattu 22.9.2009. (suomeksi)
- ↑ Harri Ahokas: Elokuvajakelun think tank prosessin kokemuksia ja johtopäätöksia (PDF) SESinfo 1/2010. 2010. Suomen elokuvasäätiö. Viitattu 8.2.2010. (suomeksi)
- ↑ 3D-tekniikka Finnkinon teattereissa Finnkino. Viitattu 20.3.2010. (suomeksi)
