Erämaa

Erämaa on nykykielessä asumaton alue, esimerkiksi autiomaa tai metsä. Eränkäynti on tällaisen alueen virkistyskäyttöä. Suomessa erämaalla tarkoitetaan nykyisin vähintään kahdeksan kilometrin päässä tiestä olevaa aluetta, jolla ei ole pysyvää asutusta.

Vanhassa merkityksessä erämaa oli sama kuin nautinta-alue, eli alue, johon jollain maanviljelijä-yhteisöllä oli vakiintunut eränkäyntioikeus eli nautintaoikeus. Eränkäyntioikeus tarkoitti oikeutta metsästää, kalastaa, ja kasketa aluetta; toisin sanoen oikeutta alueen luonnonvaroihin. Eränkäyntioikeus tarkoitti myös oikeutta verottaa alueen mahdollista metsästäjä- ja kalastajaväestöä, joita usein kutsuttiin lappalaisiksi. Eränkäyntioikeudet oli jaettu ja sovittu eri yhteisöjen kesken. Mitä lähempänä yhteisön omaa asuinaluetta eli rintamaata erämaan osa sijaitsi, sitä vakiintuneemmat sen rajat ilmeisesti olivat. Pohjoisessa Lapissa erämaat olivat usein vain epämääräisesti rajautuneet, ja useat eri ryhmät saattoivat verottaa samoja lapinkyliä. Joskus on arveltu lapinraunioiden olevan erämaiden merkkejä tai eränkävijöiden hautoja, tosin nykyisin niitä pidetään pikemminkin paikallisen väen hautoina.

Maanviljelyksen levittäytyessä yhä syvemmälle sisämaahan vetäytyivät vastaavasti erämaat. Ruotsin vallan aikana hämäläiset ja eräät muut ryhmät suuttuivat, kun Ruotsin kruunu luovutti osan näiden vakiintuneista erämaista savolaisille ja muille lähinnä kaskiviljelyä harjoittaville uudisasukkaille. Myös Keski-Ruotsiin muutti savolaisia entisille erämaille.

Etymologia

Sana "erämaa" viittaa myös alueiden nautinnan vakiintuneeseen jakoon. Erämaa tulee sanasta erä ("erillinen osa, pala, pyyntiosuus, määrä" (Suomen sanojen alkuperä. Etymologinen sanakirja A-K, 1992)). Eri maanviljelys-yhteisölle kuului siis tietty tarkkaan määritelty osuus eli erä pyynti- ja kalastusalueista.

Katso myös: 12 Lapin erämaa-aluetta