Leimaverolaki (Iso-Britannia)

Ilmoitus Leimaverolain hyväksymisestä sanomalehdessä.

Leimaverolaki (engl. Stamp Act) oli Ison-Britannian parlamentin vuonna 1765 hyväksymä laki, jonka tarkoituksena oli verottaa siirtomaissa käytettävää paperia. Lakia vatustettiin erityisesti Pohjois-Amerikan siirtokunnissa, joiden asukkaat eivät halunneet maksaa sellaisia veroja, joiden asettamiseen he eivät voineet itse vaikuttaa. Laki käynnisti siirtokunnissa kuohunnan ja verokapinan, joka enteili myöhemmän Amerikan vallankumouksen puhkeamista.

Lain säätämisen taustalla oli Ison-Britannian hallituksen tarve kattaa Amerikan siirtokuntien aiheuttamat suuret sotilas- ja hallintomenot. Vuonna 1763 päättynyt suuri siirtomaasota oli tullut kalliiksi ja sitä seurannut Pontiacin kapina pakotti lisäämään rajaseutujen puolustusjärjestelyitä. Menojen kattamiseksi pääministeri George Grenville esitteli vuonna 1764 sokerilain (Sugar Act) ja seuraavana vuonna leimaverolain. Jälkimmäinen laki koski kaikkia virallisia asiakirjoja, kirjoja, sanomalehtiä, lentolehtisiä, almanakkoja, pelikortteja ja muita paperituotteita. Lain mukaan niissä sai käyttää vain Lontoossa valmistettuja virallisia painomateriaaleja, joihin oli lyöty veroleima, jonka käytöstä valtio keräsi materiaalien valmistajilta verorahoja.

Laki hyväksyttiin 22. maaliskuuta 1765. Se johti Pohjois-Amerikan siirtokunnissa monenlaisiin vastareaktioihin ja mielenosoituksiin. Bostonisa ensimmäinen Lontoosta lähettety leimapaperilähetys poltettiin julkisesti protestina laille. Kaikkiin siirtokuntiin lähetettiin virkamies huolehtimaan leimamerkkien levittämisestä veron perimiseksi, mutta spontaanit väkijoukkojen nousut pakottivat heidät luopumaan tehtävistään. Lain toimeenpanoon tarkoitettua koneistoa ei missään vaiheessa saatu toimimaan vastarinnan vuoksi. Lisäksi siirtokuntalaiset organisoivat kaikkien englantilaisten tuotteiden ostoboikotin, jolla oli suurin vaikutus, sillä se vahingoitti myös enlgantilaisten liikemiesten etuja. Boikotin seurauksena kaupankäynti siirtokunnissa pysähtyi lähes täysin kesän 1765 aikana.

Siirtokuntalaisia ei ärsyttänyt niinkään leimaveron suuruus, vaan se seikka, että se rikkoi anglosaksisissa maissa yleisesti tunnustettua periaatetta, jonka mukaan vain kansalaisia edustava parlamentti saattoi asettaa heille veroja. He katsoivat näin ollen vain siirtokuntien omilla edustajakokouksilla olevan oikeuden verojen määräämiseen heille, mutta ei Lontoon parlamentilla. Tämä oli ollut myös vallitseva käytäntö jo 150 vuoden ajan. Leimaveroprotestien yhteydessä lakimies James Otis keksi iskulauseen ”Ei verotusta ilman edustusoikeutta” (No taxation without representation), josta tuli pian kaikkien parlamentin säätämien verojen vastustajien yhteinen tunnus. Kaikkiaan leimaverolain vastustus loi Amerikan siirtokuntiin sellaista poliittista aktiivisuutta ja julkista keskustelua, jolla oli myöhemmin suuri merkitys itsenäisyystaistelun yhteydessä. Kysymys siirtokuntien ja emämaan suhteesta nousi keskustelun aiheeksi ja perustettiin radikaali vastarintajärjestö ”Vapauden pojat” (Sons of Liberty).

Lokakuussa 1765 New Yorkiin kokoontui niin sanottu leimaverokongressi, jossa yhdeksän siirtokunnan edustajat vaativat lakia kumottavaksi. Kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun eri siirtokunnat ryhtyivät oma-aloitteiseen yhteistoimintaan. Itse kokous oli varsin maltillinen: parlamentille ja kuningas Yrjö III:lle osoittamassaan anomuksessa se vakuutti uskollisuuttaan ja pyysi leimaverolain kumoamista.

Kauppaboikotin seurauksena tappioita kärsineet brittiläiset kauppahuoneet ja tehtailijat alkoivat vaatia parlamentilta leimaverolain kumoamista. Ylähuoneen vastustuksesta huolimatta parlamentti kumosi lain maaliskuussa 1766. Samassa yhteydessä se kuitenkin myös hyväksyi julistuksen, jonka mukaan sillä tulisi olemaan oikeus asettaa veroja kaikille siirtomaiden asukkaille ”kaikissa ajateltavissa olevissa tapauksissa” (nk. Declaratory Act). Jo seuraavana vuonna parlamentti sääti niin sanotut Townshendin lait, jotka synnyttivät uuden kiistan.