Tietopolitiikka

Tietopolitiikalla tarkoitetaan yhteisesti sovittuja periaatteita ja linjauksia tietojen tuottamista, hankintaa, liikkumista, avaamista, jakamista, käyttöä, ylläpitoa ja säilyttämistä koskevista toimintatavoista ja menettelyistä. Se hakee muotoaan, kun samalla tunnistamme yhä paremmin tiedon merkityksen yhteiskunnalle.

Tiedon avoimuus, tiedon liikkuvuus ja ihmisten omien tietojen hallinta edellyttävät johdonmukaista tietopolitiikkaa, joka edistää tiedon monipuolista hyödyntämistä huomioiden kansalaisten ja organisaatioiden oikeudet, vastuut ja riskit.

Lukuisista määrittelyistä huolimatta tiedolle ei ole yhtä yleispätevää määrittelyä. Ihmisillä on erilaisia käsityksiä siitä, mitä tieto on. Platonilta peräisin oleva määritelmä, jonka mukaan tieto on hyvin perusteltu tosi uskomus, on edelleen usein käytetty määritelmä.

Jos tietopolitiikka nähdään eri hallinnonala- ja sektorirajat läpileikkaavana yhteiskuntapolitiikkana, on luontevaa puhua horisontaalisesta, valtioneuvostotasoisesta politiikka-alueesta. Toinen vaihtoehto on vahvistaa tietopolitiikasta oma politiikkalohkonsa esimerkiksi talous- ja ympäristöpolitiikan tapaan, jolloin se nykyisessä hallintorakenteessa merkitsisi omaa ministeriötä sekä toimeenpanevaa virastoa.

Tausta

Suomelle tietoyhteiskuntaperiaate on erittäin tärkeä. Maa kilpailee kansainvälisessä työjaossa korkealla osaamisella ja siihen perustuvilla vientituotteilla, eikä esimerkiksi työvoiman halvalla tuntihinnalla. Suomi tarvitsee kansainvälisiltä markkinoilta paljon erilaisia raaka-aineita ja muita tuotteita. Jotta se pystyy hankkimaan näitä, pitää sen pystyä viemään omia tuotteitaan maailmalle.

Uudet politiikkakohteet ovat syntyneet hakemaan ratkaisuja uuteen kriisiin tai yhteiskunnan muutokseen. 1960-luvulla Pekka Kuusen julkaisema 60-luvun sosiaalipolitiikka -kirjan määrittelemälle sosiaalipolitiikalle oli vahva sosiaalinen tilaus sen aikaisissa rakennemuutoksissa, ja kirja antoi perustan pitkäjänteisen sosiaalipolitiikan kehittämiselle. Energiapolitiikka muodostettiin vastauksena 1970-luvun öljykriisiin. 1990-luvulla havaittiin ympäristöongelmien vaativan vahvempaa toimenpiteiden linjaamista ja kokonaisuuden haltuunottoa ympäristöpolitiikan ja sen mukaisten toimien kautta.

Tietoa on käytettävissä enemmän kuin koskaan ja toisin kuin raaka-aineet ja energia, se ei kulu käytössä. Päinvastoin, tietoa jakamalla voidaan luoda uutta tietoa ja tietoa jalostamalla lisätä sen arvoa. Tieto on yhteiskunnan toiminnan ja kehittymisen perusta siinä missä ympäristö ja energiakin.