Taylorin sääntö

Taylorin sääntö on kehittäjänsä John B. Taylorin mukaan nimetty keskuspankkien rahapolitiikkasääntö, joka ohjaa optimaalisen ohjauskoron asettamista riippuen vallitsevasta inflaatiosta ja taloudellisista aktiviteeteista .

Alkuperäinen malli

Taylorin sääntö määrää ohjauskoron muutoksia riippuen eroista toteutuneen ja tavoitellun inflaatio- ja tuotantotasojen eroista . Sääntö voidaan esittää yhtälönä seuraavasti:

$i_{t}=\pi _{t}+r_{t}^{*}+a_{\pi }(\pi _{t}-\pi _{t}^{*})+a_{y}(y_{t}-{\bar {y}}_{t}).$

Tässä yhtälössä $\,i_{t}\,$ on tavoiteltu lyhyen aikavälin ohjauskoron taso, $\,\pi _{t}\,$ on inflaation taso (BKT-deflaattorilla mitattuna), $\pi _{t}^{*}$ on tavoiteltu inflaation taso, $r_{t}^{*}$ on oletettu reaalinen korkotaso tasapainotilassa, $\,y_{t}\,$ on logaritmi reaalisesta bruttokansantuotteesta ja ${\bar {y}}_{t}$ on logaritmi lineaarisen trendin avulla lasketusta potentiaalisesta tuotannon tasosta.

Taylorin periaate

Mallissa $a_{\pi }$ ja $a_{y}$ ovat vakioita, joiden tulisi olla arvoiltaan positiivisia. Määrittelemällä $a_{\pi }>0$ saadaan Taylorin periaatteeksi nimetty ohjenuora, jonka mukaan inflaation noustessa yhden prosenttiyksikön ohjauskoron tulisi nousta enemmän kuin yhden prosenttiyksikön. Samoin määrittelemällä $a_{y}>0$ Taylorin sääntö ohjeistaa ohjauskoron nostamista bruttokansantuotteen noustessa yli potentiaalisen tuotannon tason.