Taylorin sääntö

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Taylorin sääntö on kehittäjänsä John B. Taylorin mukaan nimetty keskuspankkien rahapolitiikkasääntö, joka ohjaa optimaalisen ohjauskoron asettamista riippuen vallitsevasta inflaatiosta ja taloudellisista aktiviteeteista [1].

Alkuperäinen malli[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taylorin sääntö määrää ohjauskoron muutoksia riippuen eroista toteutuneen ja tavoitellun inflaatio- ja tuotantotasojen eroista [2]. Sääntö voidaan esittää yhtälönä seuraavasti:

Tässä yhtälössä on tavoiteltu lyhyen aikavälin ohjauskoron taso, on inflaation taso (BKT-deflaattorilla mitattuna), on tavoiteltu inflaation taso, on oletettu reaalinen korkotaso tasapainotilassa, on logaritmi reaalisesta bruttokansantuotteesta ja on logaritmi lineaarisen trendin avulla lasketusta potentiaalisesta tuotannon tasosta.

Taylorin periaate[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mallissa ja ovat vakioita, joiden tulisi olla arvoiltaan positiivisia. Määrittelemällä saadaan Taylorin periaatteeksi nimetty ohjenuora, jonka mukaan inflaation noustessa yhden prosenttiyksikön ohjauskoron tulisi nousta enemmän kuin yhden prosenttiyksikön. Samoin määrittelemällä Taylorin sääntö ohjeistaa ohjauskoron nostamista bruttokansantuotteen noustessa yli potentiaalisen tuotannon tason.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Kansantaloudellinen aikakauskirja 2/2010, 106 vsk.
  2. Taylor, John B. (1993). "Discretion versus Policy Rules in Practice". Carnegie-Rochester Conference Series on Public Policy 39: 195–214.