Euroopan unionin lainsäädäntömenettelyt
Euroopan unionin lainsäädäntömenettelyt ovat EU:n perussopimuksissa määriteltyjä lainsäätämisjärjestyksiä EU:n lainsäädännön, kuten direktiivien tai asetusten, säätämiseksi. Lainsäätämisjärjestyksiä on useita säädöksen aihealueesta riippuen, mutta yleisin niistä on tavallinen lainsäätämisjärjestys (entiseltä nimeltään yhteispäätösmenettely), jossa Euroopan parlamentti ja Euroopan unionin neuvosto ovat tasavertaisessa asemassa lainsäätäjinä. Tavallista lainsäätämisjärjestystä sovelletaan Lissabonin sopimuksen myötä noin 95 prosenttiin EU-lainsäädännöstä.[1][2]
Toinen lainsäätämismenettely on erityinen lainsäätämisjärjestys, jossa pääasiallinen päätöksentekijä on neuvosto. Erityisessä lainsäätämisjärjestyksessä neuvoston on joko kuultava parlamenttia tai saatava sen hyväksyntä säädöksen aiheesta riippuen. Lisäksi vuosittaisen talousarvion hyväksymiseen ja vastuuvapauden myöntämiseen on omat menettelynsä.[3]
Lähes kaikissa lainsäädäntömenettelyissä aloiteoikeus on yksin Euroopan komissiolla. Parlamentti ja neuvosto voivat pyytää komissiota antamaan lainsäädäntöehdotuksen tietystä perussopimusten piiriin kuuluvasta asiasta. Lisäksi kansalaiset voivat tehdä pyynnön komissiolle eurooppalaisella kansalaisaloitteella. Komissio voi kieltäytyä antamasta pyydettyä ehdotusta, mutta sen on perusteltava kantansa.[4]
Parlamentissa lainsäädäntöehdotuksia käsitellään valiokunnissa, jotka laativat mietintöjä parlamentin täysistunnon käsiteltäväksi. Muilla valiokunnilla on mahdollisuus antaa lausuntoja mietintövaliokunnalle. Neuvostossa ehdotuksia käsitellään erikoistuneissa työryhmissä, jotka raportoivat jäsenvaltioiden pysyvien edustajien komitealle eli Coreperille. Coreper puolestaan valmistelee ministeritasolla käytäviä neuvoston kokouksia. Neuvoston toimintaa johtaa kuuden kuukauden välein vaihtuva puheenjohtajamaa.[4]
Tavallinen lainsäätämisjärjestys
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Tavallinen lainsäätämisjärjestys otettiin käyttöön Maastrichtin sopimuksella vuonna 1992, jolloin se tunnettiin nimellä yhteispäätösmenettely. Lissabonin sopimuksella sen nimi muutettiin tavalliseksi lainsäätämisjärjestykseksi. Lainsäätämisjärjestyksen kulusta on yksityiskohtaiset säännökset Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen (SEUT) 294 artiklassa.[5] Lähes 5 000 EU-säädöstä on hyväksytty tällä menettelyllä vuosien 1994–2025 aikana.[2]
Entisen nimensä mukaisesti yhteispäätösmenettelyn idea on, että Euroopan parlamentti ja Euroopan unionin neuvosto eli ministerineuvosto ovat tasavertaisia EU:n lainsäädäntövallan käyttäjiä. Parlamentti ja neuvosto voivat esittää muutoksia eli tarkistuksia komission esittämään lainsäädäntöehdotukseen. Lainsäädäntö tulee hyväksytyksi, kun parlamentin ja neuvoston välillä on saatu yhteisymmärrys säädöksen sisällöstä ja kumpikin osapuoli on hyväksynyt sen samansisältöisenä.[4][5]
Nimitys ”tavallinen lainsäätämisjärjestys” on kuvaa sitä, että Lissabonin sopimuksen myötä siitä tuli EU:n oletusarvoinen lainsäätämismenettely, jota sovelletaan lähes kaikkeen EU-lainsäädäntöön tiettyjä poikkeuksia lukuun ottamatta. Ennen Lissabonin sopimuksen voimaantuloa yhteispäätösmenettelyä sovellettiin eniten EU:n sisämarkkinalainsäädännössä sekä ympäristö- ja liikennepolitiikassa.[6]
Menettelyn eteneminen pääpiirteissään
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Euroopan komissio antaa ehdotuksen uudeksi EU-säädökseksi tai vanhan säädöksen muuttamiseksi Euroopan parlamentille ja Euroopan unionin neuvostolle.
- Parlamentti vahvistaa ensimmäisen käsittelyn kantansa. Ensin parlamentin valiokunta ottaa kantaa ehdotukseen, minkä jälkeen täysistunto äänestää valiokunnan mietinnöstä äänten yksinkertaisella enemmistöllä. Parlamentti voi joko hyväksyä komission ehdotuksen sellaisenaan tai esittää siihen tarkistuksia.
- Jos neuvosto ensimmäisessä käsittelyssä hyväksyy parlamentin kannan, säädös on hyväksytty ja tulee sellaisenaan voimaan. Jos neuvosto ei hyväksy parlamentin kantaa, se esittää parlamentille oman muutosesityksensä. Neuvosto tekee päätöksensä yleensä määräenemmistöllä, mutta tietyissä asioissa vaaditaan jäsenvaltioiden yksimielisyyttä.
- Tämän jälkeen parlamentti ottaa asian toiseen käsittelyyn. Jos parlamentti hyväksyy neuvoston kannan, lainsäädäntömenettely päättyy ja säädös tulee voimaan neuvoston kannan mukaisena. Jos parlamentti hylkää neuvoston kannan, lainsäädäntöehdotus raukeaa.
- Jos parlamentti esittää toisessa käsittelyssä tarkistuksia neuvoston kantaan, ehdotus palaa vielä neuvostoon toiseen käsittelyyn. Jos neuvosto hyväksyy parlamentin kannan sellaisenaan, säädös on hyväksytty. Neuvosto voi myös hylätä koko lainsäädäntöehdotuksen.
- Jos neuvosto hyväksyy osan, muttei kaikkia parlamentin tarkistuksia, kutsutaan koolle sovittelukomitea, jonka tehtävä on päästä yhteisymmärrykseen säädöksen tekstistä. Sovittelukomiteassa on yhtä monta jäsentä neuvostosta ja parlamentista. Myös komissio on mukana koko sovittelumenettelyn ajan. Mikäli osapuolet löytävät yhteisen kannan ja se hyväksytään sekä parlamentissa että neuvostossa kolmannessa käsittelyssä, tulee tämä säädös hyväksytyksi. Jos sovittelukomiteassakaan ei löydetä yhteisymmärrystä tai parlamentti tai neuvosto ei vahvista saavutettua sopua, kyseistä säädöstä ei synny ja asian käsittely päättyy lopullisesti.[4]
On yleistä, että parlamentti ja neuvosto saavuttavat yhteisymmärryksen säädöksen lopullisesta tekstistä epävirallisissa kolmikantaneuvotteluissa eli trilogeissa ennen kuin on tarvetta muodostaa virallista sovittelukomiteaa. Tällä tavoin yli 85 prosenttia tavallisen lainsäätämisjärjetyksen säädöksistä hyväksytään jo ensimmäisessä käsittelyssä tai toisen käsittelyn alussa.[2]
Erityinen lainsäätämisjärjestys
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Erityisessä lainsäätämisjärjestyksessä lainsäätäjä on Euroopan unionin neuvosto, ja sitä sovelletaan tietyillä perussopimuksissa määrätyillä aloilla. Tässä menettelyssä neuvoston on kuultava parlamenttia (kuulemismenettely) tai saatava sen hyväksyntä (hyväksyntämenettely) säädöksen aiheesta riippuen ennen sen hyväksymistä.[7]
Hyväksyntämenettely
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Hyväksyntämenettelyssä parlamentti voi hyväksyä tai hylätä neuvoston hyväksymän lainsäädäntöehdotuksen, mutta se ei voi esittää siihen muutoksia. Neuvosto ei voi kumota parlamentin kielteistä kantaa.[7]
Perussopimusten mukaan hyväksyntämenettelyä tulee käyttää syrjinnän torjumista koskevan lainsäädännön säätämisessä. Lisäksi hyväksyntämenettelyä tulee käyttää hyväksyttäessä kauppasopimuksia ja tiettyjä muita kansainvälisiä sopimuksia sekä uuden jäsenvaltion liittymisen tai nykyisen jäsenvaltion erosopimuksen hyväksymisessä. Hyväksyntämenettelyä käytetään myös artiklan 7 SEU mukaisessa menettelyssä, jossa puututaan jäsenvaltion tekemiin EU:n perusarvojen loukkauksiin.[7]
Kuulemismenettely
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kuulemismenettelyssä neuvosto hyväksyy ehdotetun säädöksen saatuaan ensin parlamentilta lausunnon kyseisestä lainsäädäntöehdotuksesta. Neuvostolla ei ole velvoitetta ottaa parlamentin lausuntoa huomioon.[7] Käytännössä kuulemismenettely antaa parlamentille kuitenkin veto-oikeuden, sillä parlamentti voi kieltäytyä antamasta lausuntoa, jolloin neuvosto ei voi hyväksyä ehdotettua säädöstä.[4]
Kuulemismenettelyä sovelletaan perussopimusten mukaan hyväksyttäessä kilpailu- tai veropolitiikkaan liittyvää säädöstä tai yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan piiriin kuuluvaa kansainvälistä sopimusta.[7]
Muut kuin lainsäätämisjärjestyksessä hyväksyttävät säädökset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Parlamentti ja neuvosto voivat lainsäädännöllä valtuuttaa komission antamaan niin kutsuttuja ”muita kuin lainsäätämisjärjestyksessä hyväksyttäviä säädöksiä”, joilla voi täydentää kyseistä lainsäädäntöä tai antaa tarkempia säännöksiä sen täytäntöönpanoon yksinkertaisemmalla säätämismenettelyllä. Muita kuin lainsäätämisjärjestyksessä hyväksyttäviä säädöksiä on kahdenlaisia: täytäntöönpanosäädöksiä ja delegoituja säädöksiä.[4][8]
Täytäntöönpanosäädökset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Komission antamat täytäntöönpanosäädökset sisältävät lainsäädäntöä yksityiskohtaisempia ohjeita, joilla pyritään varmistamaan lainsäädännön yhdenmukainen toimeenpano jäsenvaltioissa. Ennen täytäntöönpanosäädöksen antamista komission tulee yleensä saada sille hyväksyntä jäsenvaltioiden edustajilta komiteamenettelyn kautta.[4][8]
Delegoidut säädökset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Parlamentti ja neuvosto voivat siirtää osan omasta lainsäädäntövallastaan komissiolle, jolloin komissio voi delegoiduilla säädöksillä muokata lainsäätämisjärjestyksessä hyväksytyn lainsäädännön tiettyjä osia, jotta ne pysyvät teknisen tai tieteellisen kehityksen tahdissa. Delegoidulla säädöksellä ei kuitenkaan voi muuttaa lainsäädännön keskeisiä osia. Neuvostolla ja parlamentilla on valta kahden kuukauden kuluessa delegoidun säädöksen antamisesta vastustaa sitä, jolloin se ei tule voimaan. Parlamentti tai neuvosto voivat myös halutessaan peruuttaa kokonaan komissiolle annetun säädösvallan siirron.[4][8]
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Satuli, Heli: EU-perusteos. 3., uudistettu laitos painos. Eurooppatiedotus, 2023. ISBN 978-952-281-751-8 Teoksen verkkoversio.
- 1 2 3 Tavallinen lainsäätämisjärjestys Consilium. Viitattu 15.5.2026.
- ↑ Lainsäädäntömenettelyt EUR-Lex. Viitattu 15.5.2026.
- 1 2 3 4 5 6 7 8 Lainsäädäntövalta Euroopan parlamentti. Viitattu 15.5.2026.
- 1 2 Tavallinen lainsäätämisjärjestys (yhteispäätösmenettely) EUR-Lex. Viitattu 15.5.2026.
- ↑ http://bookshop.europa.eu/is-bin/INTERSHOP.enfinity/WFS/EU-Bookshop-Site/fi_FI/-/EUR/ViewPublication-Start?PublicationKey=NA7809931
- 1 2 3 4 5 Erityinen lainsäätämisjärjestys EUR-Lex. Viitattu 15.5.2026.
- 1 2 3 Täytäntöönpanosäädökset ja delegoidut säädökset - Euroopan komissio Euroopan komissio. Viitattu 15.5.2026.