Lähdekoodi sivulle Suomettuminen

{{Viitteetön|Artikkelissa on paikoin pitkiä osuuksia viitteittä.}} 
'''Suomettuminen''' ({{k-de|Finnlandisierung}}) eli '''finlandisointi''' on [[Suomi toisessa maailmansodassa|Suomen toisen maailmansodan]] jälkeistä [[Suomen ulkopolitiikka|ulko-]] ja [[Suomen poliittinen historia|sisäpolitiikkaa]] kuvaava käsite. Suomettuminen viittaa kielteiseen sävyyn [[Neuvostoliitto|Neuvostoliiton]] vaikutusvaltaan [[Suomen poliittinen järjestelmä|Suomen poliittisessa päätöksenteossa]].<ref name="Sanakirja">{{Kirjaviite | Tekijä = Wiberg, Matti | Nimeke = Politiikan sanakirja | Sivu = 514 | Selite = Toimittanut Kalevi Koukkunen | Julkaisupaikka = Helsinki | Julkaisija = Kustannusosakeyhtiö Siltala | Vuosi = 2011 | Isbn = 978-952-234-048-1 }}</ref>

Käsite esiteltiin [[Itävalta|Itävallassa]] jo 1950-luvulla, mutta sitä alettiin käyttää ahkerasti [[Länsi-Saksa|Saksan liittotasavallassa]] 1960-luvun lopulla. Käsitettä käyttivät [[Freie Universität Berlin|Berliinin vapaan yliopisto]]n professori Richard Löwenthal 1950- ja 1960-lukujen vaihteessa [[Länsi-Berliini|Länsi-Berliinissä]]<ref name=":0">{{Kirjaviite|Tekijä=Rislakki, Jukka|Nimeke=Erittäin salainen. Vakoilu Suomessa|Vuosi=1982|Sivu=440-454|Julkaisija=LOVE KIRJAT|Isbn=951-835-057-4}}</ref> ja liittokansleri [[Willy Brandt]]in vastustajat arvostellessaan hänen uutta [[Ostpolitik]]-nimellä tunnettua ulkopoliittista linjaansa liian neuvostomyönteisenä. Brandt tuomitsikin termin käytön suomalaisia loukkaavana.<ref>{{Verkkoviite | Osoite = http://www.demari.fi/content/view/2855/1/ | Nimeke = Brandt ja nootti | Julkaisija = Uutispäivä demari | Viitattu = 21.11.2008}}{{404}}</ref> Se merkitsi sananmukaisesti [[Suomi|Suomen]] kaltaiseksi tulemista. 

== Etymologia ==
[[Länsi-Saksa|Länsisaksalaisille]] konservatiivipoliitikoille, etenkin [[Baijeri|Baijerin]] pääministerille [[Franz Josef Strauss]]ille, Suomen tapaus kelpasi varoittavaksi esimerkiksi siitä, kuinka [[suurvalta]] määräilee paljon pienempää naapuriaan tämän sisäisissä asioissa ja naapurin itsenäisyys muuttuu muodolliseksi. [[Axel Springer (yritys)|Springerin mediakonserni]] käytti ahkerasti ''Finnlandisierung''-käsitettä.

Tarkka suomennos sanalle olisi 'suomettaminen'. Rinnakkaiskäsite ''suomettaminen'' tarkoittaa, että pyritään saamaan [[valtio]] tai ihminen suomettuneeksi ja ''suomettuminen'' taas, että suometutaan itsenäisesti. Käsitteellä tarkoitettiin Suomen joutumista Neuvostoliiton valtapiiriin. Suomessa Neuvostoliiton vaikutusvalta ulottui myös sisäpolitiikkaan ja ilmeni tiedotusvälineissä niin sanottuna [[Itsesensuuri|itsesensuurina]]. ''[[Uusi Suomi|Uuden Suomen]]'' entinen päätoimittaja [[Lauri Aho]] kirjoitti suomettumisen tarkoittavan ”tilaa, jossa maa ilman Neuvostoliiton miehitystä, ilman kommunistikaappausta ja ilman demokraattisten laitosten poistamista on tietyn asteisessa riippuvaisuussuhteessa Moskovasta” (''Uusi Suomi'' 14. marraskuuta 1971).

== Näkemyksiä suomettumisesta ==
[[Tiedosto:1970 - Lenin.jpg|pienoiskuva|150px|Suomettumisen ajan ilmentymä: [[Vladimir Lenin]]in syntymän 100-vuotispäivän ja silloin [[Tampere|Tampereella]] pidetyn Lenin-symposiumin kunniaksi julkaistiin huhtikuussa 1970 suomalainen posti&shy;merkki. Merkki oli ensimmäinen ulkomaalaisesta henkilöstä julkaistu suomalainen postimerkki.]]
[[Kylmä sota|Kylmän sodan]] aikana suomettuminen nähtiin Baijerin lisäksi myös läntisissä tiedustelupalveluissa uhkana, josta täysin vapaita valtioita piti ennalta varoittaa. Suomettumisen vastustamiseksi julkaistiin [[Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelu|Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelun CIA:n]] rahoittamien tutkimuslaitosten ja media-alan yritysten kautta propagandistisia kirjoja ja lehtiartikkeleita, joissa mustamaalattiin suomalaista puolueettomuuspolitiikkaa ja presidentti [[Urho Kekkonen|Urho Kekkosta]].<ref name=":0" /> 
[[Kuva:Urho-Kekkonen-1975 (cropped).jpg|200px|pienoiskuva|vasen|Urho Kekkonen]]
Suomessa suomettumisen ydinaikaa oli Kekkosen hallintokausi. Kekkosen ensimmäisellä presidenttikaudella alkanutta poliittista kehitystä Suomessa on myöhemmin kutsuttu suomettumiseksi. Tavallisesti suomettumisella tarkoitetaan sellaista poliittista kehitystä, jossa pieni demokraattinen maa alistuu suuremman, [[Totalitarismi|totalitaarisen]] naapurivaltion tahtoon.<ref>Hannu Rautkallio, Agenda Suomi. Kekkonen, SDP, NKP 1956–66, s. 11. Porvoo: WSOY, 1999. ISBN 951-023-740-X</ref> 

Myös etenkin 1960-luvun alkupuolen [[noottikriisi]] ja vuodet 1968–1982 eli jakso [[Tšekkoslovakian miehitys 1968|Tšekkoslovakian miehittämisen]] jälkeisestä [[Brežnevin oppi|Brežnevin opin]] mukaisesta neuvostopolitiikan tarkistuksesta [[Mauno Koivisto]]n tuloon presidentin sijaiseksi vuonna 1981 ja presidentiksi vuonna 1982 olivat yhä väkevää suomettumisen aikaa. 

Esimerkiksi [[Max Jakobson]] on pitänyt Suomen sisäpolitiikkaan 1980-luvun alkupuolelle saakka merkittävästi vaikuttaneen ministerineuvos [[Viktor Vladimirov]]in paluuta vuonna 1984 Neuvostoliittoon merkkitapauksena suomettumisen ajan vähitellen päättyessä. Mutta vielä 1985 Koivisto pyrki estämään [[Juho Kusti Paasikivi|Juho Kusti Paasikiven]] [[J. K. Paasikiven päiväkirjat|päiväkirjojen]] julkaisemisen ja lopullisesti suomettuminen alkuperäisessä merkityksessään päättyi vasta [[Neuvostoliiton hajoaminen|Neuvostoliiton hajoamiseen]] vuonna 1991. 

Suomalaisesta poliittisesta keskustelusta käsite ei kuitenkaan ole täysin hävinnyt 2000-luvullakaan, ja suomettuneisuuden tai uussuomettumisen ja jälkisuomettumisen käsitettä on käytetty milloin puhuttaessa Suomen suhteista Neuvostoliiton seuraajavaltio [[Venäjä|Venäjään]], milloin [[Euroopan unioni|Euroopan unioniin]], milloin [[Yhdysvallat|Yhdysvaltoihin]].

Kun suomettumiskeskustelu alkoi levitä, presidentti Urho Kekkonen yritti antaa käsitteelle myönteistä sisältöä yhdysvaltalaiselle ''[[Newsweek]]''-viikkolehdelle syyskuun alussa 1973 antamassaan haastattelussa: ”Jos suomettumisella tarkoitetaan todellista tilannetta, sitä että sodan hävinnyt pieni eurooppalainen maa on säilyttänyt itsenäisyytensä ja omanarvontuntonsa, päässyt jaloilleen ilman ulkopuolista apua, luonut hyvät ja luottamukselliset suhteet suurvaltanaapuriinsa ja kehittänyt oman puolueettomuuspolitiikkansa, niin pidän sanontaa imartelevana! Mutta näinkään määriteltynä ei suomettuminen ole vientitavaraa.” <ref>Andres Küng: Mitä Suomessa tapahtuu, s. 16−17. Helsinki: Kirjayhtymä, 1976.</ref>

Max Jakobson on muistelmissaan kuvannut erään johtavan suomalaisen poliitikon kanssa joulukuussa 1981, juuri vuoden 1982 presidentinvaalin alla, käymänsä keskustelun. Ennen sitä Jakobson oli eräässä lehtikirjoituksessaan ehdottanut [[Suomen presidentinvaali]]n muuttamista [[Ranskan presidentinvaalit|Ranskan mallin]] mukaiseksi suoraksi kansanvaaliksi, koska valitsijamiehiin voisi kohdistua voimakas ulkopuolinen painostus. Jakobsonin mukaan näin voisi presidentiksi tulla valituksi henkilö, joka ei olisi ennen vaalia lainkaan esiintynyt ehdokkaana äänestäjien edessä. Jakobsonin keskustelukumppani piti suoraa kansanvaalia Suomelle suorastaan vaarallisena, koska Neuvostoliitto voisi silloin joutua puuttumaan vaaliin ”raskaammalla kädellä” kuin valitsijamiesvaalissa. Jakobsonin mukaan tästä heijastui vielä 1980-luvun alkuvuosien ilmapiirille tyypillinen henkinen alistuminen Neuvostoliiton vaikutusvaltaan ja valmius sopeutua Moskovasta tuleviin oletettuihin vaatimuksiin.<ref>Max Jakobson: ''Tilinpäätös'', s. 167. Helsinki: Otava, 2003.</ref> 

Valtiotieteen tohtori [[Jukka Tarkka|Jukka Tarkan]] mukaan [[Stalin|Josif Stalin]]in kuoleman ajoilta periytynyt juhlapuheiden ontto ylätyyli jatkui vielä 1980-luvullakin. Presidentti Mauno Koivisto luonnehti televisiopuheessaan helmikuussa 1984 kuollutta Neuvostoliiton puoluejohtajaa [[Juri Andropov]]ia ”suureksi valtiomieheksi ja rauhanrakentajaksi”, jonka kuolinviesti oli vastaanotettu Suomessa ”syvällä murheella”. Tarkka huomauttaa, että suomalaiset eivät tosiasiassa tienneet vain vajaat puolitoista vuotta Neuvostoliiton johdossa olleesta entisestä [[KGB|KGB:n]] päälliköstä edes sitä, oliko tämä naimisissa.<ref>Jukka Tarkka: ''Karhun kainalossa: Suomen kylmä sota 1947–1990'', s. 430. Helsinki: Otava, 2012. ISBN 978-951-1-25796-7.</ref><ref>Tuure Junnila: ''Kekkosen valtakaudesta Koiviston aikaan'', s. 90. Helsinki: Alea-Kirja, 1985. ISBN 951-9429-06-9.</ref>

==Suomettumiskäsite ulkomaisessa käytössä==
Suomettumiskäsitteen käyttö yleistyi Länsi-Saksassa Willy Brandtin noustua liittokansleriksi. Oikeisto-oppositio arvosteli Brandtin idänpolitiikkaa suomettumiskäsitteen avulla. Brandt piti termiä loukkaavana suomalaisia kohtaan.<ref>{{Kirjaviite | Tekijä = Hentilä, Seppo | Nimeke = Neutral zwischen den beiden deutschen Staaten | Vuosi = 2010 | Julkaisija = BWV Verlag | Julkaisupaikka = Berliini | Sivu = 84 | Isbn = 978-3-8305-2355-0 | Selite = (perustuu suomenkieliseen teokseen ''Kaksi Saksaa ja Suomi'') | www = https://books.google.fi/books?id=JmIRdmfS0TEC&pg=PA84&lpg=PA84&dq=%22brandt+war+deshalb+empört%22}}</ref> 

Ranskassa kärjekkäitä suomettumissyytöksiä  presidentti [[Valéry Giscard d’Estaing]]<nowiki/>iä vastaan esittivät [[Marie-France Garaud]] ja [[Jean-Marie Le Pen]].<ref>{{Lehtiviite | Otsikko = Giscard tuomitsi suomettumis-termin | Julkaisu = Helsingin Sanomat | Ajankohta = 3.3.1981 | Sivut = 17}}</ref> 

Itävallan liittokansleri [[Bruno Kreisky]] sanoi suomettumisesta puhumisen olevan epämiellyttävä ja vastuuton tapa luokitella valtioita, koska ”me kaikki otamme huomioon maittemme maantieteellisen aseman”.<ref>{{Lehtiviite | Otsikko = ’Liennytystä ei saa hukuttaa kolmoskoriin’ | Julkaisu = Helsingin Sanomat | Ajankohta = 11.3.1977 | Sivut = 26}}</ref> 

[[Franz Josef Strauss]] kertoi lehtihaastattelussa vuonna 1976, että Kiinan kommunistisen puolueen puhemies [[Mao Zedong]] oli varoittanut häntä suomettumisen vaaroista.<ref>{{Lehtiviite | Otsikko = Herra Strauss, oletteko vaalien kauhu? | Julkaisu = Suomen Kuvalehti | Ajankohta = 1.10.1976 | Sivut = 54 | Lopetusmerkki = pois}}</ref><ref>{{Lehtiviite | Otsikko = »Mein Wahlkampf ist intellektuell-rational« | Julkaisu = Der Spiegel | Ajankohta = 12.9.1976 | www = https://www.spiegel.de/politik/mein-wahlkampf-ist-intellektuell-rational-a-0b2cee35-0002-0001-0000-000041146903}}</ref>

==Taloudellinen perusta==
[[Tiedosto:1973 - yya25 anniversary stamp.jpg|pienoiskuva|250px|Suomettumisen aikaa elettiin syvimmillään, kun vuonna 1973 julkaistiin YYA-sopimuksen 25-vuotisen voimassaolon kunniaksi suomalainen posti&shy;merkki.]]
Suomi oli [[YYA-sopimus|YYA-sopimuksen]] vuoksi Neuvostoliiton vaikutuspiirissä tiukemmin kuin yksikään toinen [[Länsimaat|länsimaa]]. Suomen puolueettomuus perustui YYA-sopimukseen, joka sisälsi myös [[Sotilasliitto|sotilasliiton]], kun taas Itävallan asema perustui [[Itävallan valtiosopimus|vuoden 1955 valtiosopimukseen]], jolla Neuvostoliitto tarjoutui luopumaan Itävallan osan miehityksestä, mikäli Itävalta pysyisi puolueettomana senkin jälkeen kun neuvostojoukot olivat vetäytyneet. Neuvostoliitto kävi [[bilateraalikauppa]]a sosialistisen valtioiden lisäksi vain Suomen ja Intian kanssa. Suomi oli ajoittain Neuvostoliiton toiseksi suurin länsimainen kauppakumppani bilateraalikaupan ansiosta Saksan liittotasavallan ollessa kaikkein suurin.

Taloudellisessa mielessä oli kysymys Neuvostoliiton kannalta rauhanomaisen rinnakkaiselon periaatteesta eli siitä, että Neuvostoliitto pystyi osoittamaan kansainvälisesti, että kapitalistisen ja sosialistisen maan rauhanomainen rinnakkaiselo on mahdollista.

Suomen ja Neuvostoliiton välisen bilateraalikaupan voima perustui ratkaisevasti siihen, että raakaöljyn ja öljytuotteiden maahantuonti Suomeen oli säänneltyä. Vienti Neuvostoliittoon jaettiin lisenssimenettelyllä yritysten kesken, ja kilpailu osuuksista oli luonnollisesti kova. Bilateraalikaupan suuruuteen vaikutti raakaöljyn maailmanmarkkinahinnan kehitys ja etenkin sen äkillinen nousu vuosina 1973–1974. Viennin ohella kauppa Neuvostoliiton kanssa tasoitti suhdanteiden vaihteluja. Neuvosto-osapuolen ostopäätökset olivat ”hallinnollisia” ja maksun saanti varmaa. Toisaalta bilateraalikauppa lukitsi suuren osan Suomen kauppaa ja teollisuutta säännöstelyn kahleisiin. Idänkauppaa käyneet yritykset eivät joutuneet kovaan länsimaiseen kilpailuun, ja lisäksi tuotteiden ja niiden laadun kehittäminen hidastui.<ref>Esko Rekola: ''Viran puolesta'', s. 260–262. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1998.</ref> 

1970-luvun lopulta lähtien suuri osa Suomen viennistä Neuvostoliittoon muodostui suurista, poliittisella tasolla päätetyistä rakennushankkeista, joita olivat muiden muassa [[Kostamus|Kostamuksen]] kaivoskombinaatti, [[Pääjärvi (taajama)|Pääjärven metsätyökeskus]] ja [[Enson paperitehdas]]. Kostamus ei tiettävästi ollut Neuvostoliiton asianomaisen ministeriön kiireellisyyslistalla, mutta presidentti Urho Kekkonen sopi sen toteuttamisesta henkilökohtaisesti neuvostojohdon kanssa, koska hankkeella oli erityisen suuri merkitys vakavasta [[työttömyys|työttömyydestä]] kärsineelle [[Kainuun maakunta|Kainuun maakunnalle]].<ref name="Nimetön-rFwM-1">Rekola 1998, s. 298.</ref> Sen sijaan suomalaiset rakennusyritykset eivät erityisemmin menestyneet kilpailtaessa rakennusprojekteista muissa itäblokin maissa, koska niissä kilpailu oli avoimempaa. Esimerkiksi syksyllä 1975 Suomi menetti erään suuren rakennusurakan [[Puolan kansantasavalta|Puolassa]] edullisemman tarjouksen tehneelle [[Kanada|kanadalaiselle]] kilpailijalle.<ref>Andres Küng: ''Mitä Suomessa tapahtuu'', s. 129. Helsinki: Kirjayhtymä, 1976.</ref>

Jotkin teollisuusyritykset olivat rakentaneet toimintansa yksipuolisesti idänkaupan varaan. Esimerkiksi [[Valmet]]in laivatoimitukset menivät käytännössä kokonaan Neuvostoliittoon, ja myös [[Wärtsilä]]llä idänkaupan osuus oli suuri. Tekstiiliteollisuuteen oli syntynyt uusia yrityksiä, jotka valmistivat vuokrakonein vaatteita Neuvostoliiton markkinoille, ja kenkätehtaat myivät kenkiä itään joskus enemmän kuin ne ehtivät niitä valmistaa. Suomalais-neuvostoliittolaisen taloudellisen yhteistyökomission suomalaisosapuolen puheenjohtajana toimi [[Ahti Karjalainen]], jolla oli suuri sananvalta sen ratkaisemisessa, miten vienti Neuvostoliittoon jaettiin yritysten kesken ja ketkä teollisuusjohtajat pääsivät valvomaan yritystensä etua komission jäseninä. Näin teollisuusjohtajille syntyi käsitys, jonka mukaan Neuvostoliiton kauppa sujui nimenomaan henkilösuhteiden avulla, ja niinpä Teollisuuden Keskusliitto tuki [[Suomen presidentinvaali 1982|vuoden 1982 presidentinvaalin]] alla näkyvästi Karjalaisen valintaa Keskustan presidenttiehdokkaaksi.<ref name="Nimetön-rFwM-1"/>

==Neuvostoliiton vaikutusvalta Suomen sisäpolitiikassa==
{{Lähteetön}}
Vuoden 1958 [[Yöpakkaset|yöpakkaskriisin]] jälkeen Neuvostoliitolla oli vuosikymmenien ajan viimeinen sana Suomen hallitusratkaisuihin ja sitä kautta ote koko yhteiskunnan kehitykseen.<ref>{{Kirjaviite|Tekijä=Tarkka, Jukka|Nimeke=Karhun kainalossa. Suomen kylmä sota 1947-1990|Vuosi=2012|Sivu=123|Julkaisija=Otava|Isbn=978-951-1-25796-7}}</ref> Neuvostoliitto nimitti tietyt suomalaiset puolueet ja poliitikot ”[[neuvostovastaisuus|neuvostovastaisiksi]]”. Näitä puolueita ja poliitikkoja ei siten päästetty johtaviin asemiin vaalituloksesta riippumatta. Suomettuminen johti siihen, että moni porvarillinenkin poliitikko pyrki ”neuvostoystävälliseksi” eli luottamuksellisiin suhteisiin Neuvostoliiton kanssa.

Yksilötasolla suhteita hoidettiin siten, että [[Neuvostoliiton Helsingin-suurlähetystö|Neuvostoliiton suurlähetystö]] järjesti merkittäville suomalaisille poliitikoille oman kontaktihenkilön, jonka [[Aarno Laitinen]] nimesi kirjassaan ''[[Tamminiemen pesänjakajat]]'' ”[[Kotiryssä|kotiryssäksi]]”. Kutsu Neuvostoliiton Helsingin-suurlähetystön vuosittain [[Lokakuun vallankumous|Lokakuun suuren sosialistisen vallankumouksen]] vuosipäivänä 7. marraskuuta järjestämälle vastaanotolle merkitsi julkista osoitusta virallisella linjalla olemisesta, ja siitä kilpailtiin. Myös elinkeinoelämässä arvostettiin hyviä idänsuhteita suuryritysten johdossa. Merkittävää idänkauppaa käyvien suomalaiskonsernien toimitus- tai pääjohtajia kutsuttiin [[idänkaupan vuorineuvos|idänkaupan vuorineuvoksiksi]] tai kriittisesti asiaan suhtautuvien piirissä ''punaisiksi vuorineuvoksiksi''.

Tätä kautta Neuvostoliitto pystyi vaikuttamaan Suomen sisäpolitiikkaan taatakseen Suomen pysymisen puolueettomana YYA-sopimuksen määrittelemällä tavalla. Neuvostoystävällisiä ryhmittymiä muodostui eri puolueisiin. Kokoomuksessa tätä edustivat [[Kokoomuksen remonttimiehet|remonttimiehet]], [[Suomen Keskusta|Keskustapuolue]]en vasemmistosiipenä tunnettu [[K-linja]], [[Suomen Sosialidemokraattinen Puolue|SDP:n]] [[Vasemmistoradikalismi|uusvasemmisto]] 1970-luvulla, [[Suomen Kommunistinen Puolue|SKP]]-[[Suomen Kansan Demokraattinen Liitto|SKDL:ssä]] [[Taistolaisuus|taistolaiset]] ja [[Suomen ruotsalainen kansanpuolue|Ruotsalaisessa kansanpuolueessa]] [[Jan-Magnus Jansson|janssonilaiset keskustaporvarit]]. Vastakkaista nopeaa länsi-integraatiota korostaneet ryhmät olivat Kokoomuksen oikeistosiipi, Kokoomuksesta ja Ruotsalaisesta kansanpuolueesta lohjennut [[Perustuslaillinen oikeistopuolue]], SDP:n [[Asevelisosialistit|asevelisosialistit]] sekä [[Väinö Tanner|tannerilaiset]] ja Keskustapuolueen oikeistosiipi, niinkutsuttu [[Musta tusina|musta tusina]]. 

Ahti Karjalainen on taltioinut päiväkirjaansa tilanteita, joissa Neuvostoliiton suurlähetystö vaikutti konkreettisiin päätöksiin, jotka koskivat Suomen hallituksen kokoonpanoa. Tällaisia tilanteita olivat, kun Neuvostoliitto<ref name=":1">{{Kirjaviite|Tekijä=Tarkka, Jukka|Nimeke=Karhun kainalossa. Suomen kylmä sota 1947-1990|Vuosi=2012|Sivut=282-283|Julkaisija=Otava|Isbn=978-951-1-25796-7}}</ref>:

* määritteli keväällä 1962 hallitusneuvotteluissa sallitut puolueyhdistelmät
* tyrmäsi vuonna 1966 SDP:n vähemmistöhallituksen
* määräsi vuonna 1967 Ahti Karjalaisen jatkamaan hallituksessa ja pysymään poissa [[Suomen Pankki|Suomen Pankista]]
* tyrmäsi kesällä 1970 [[Suomen Maaseudun Puolue|SMP:n]] mahdollisuudet päästä hallitukseen, suositteli [[Väinö Leskinen|Väinö Leskistä]] ministeriksi ja määräsi Karjalaisen ottamaan SKDL:n mukaan viiden puolueen hallitukseen
* yritti keväällä 1971 estää SKDL:n eron hallituksesta.

Presidentti Kekkonen on merkinnyt päiväkirjaansa vuosina 1969–1981 sattuneita tilanteita, joissa Neuvostoliiton edustajien kanssa on keskusteltu Suomen hallitustilanteesta, ministerinimityksistä ja puolueiden johtoasemista.<ref name=":1" />

Kansalaisjärjestötasolla neuvostoystävälliseksi kanavaksi muodostui [[Suomi–Venäjä-Seura|Suomi–Neuvostoliitto-Seura]] ja sen seuraaja [[Suomi–Venäjä-Seura]].

Vuonna 1979 sattui ”[[juhannuspommi]]ksi” kutsuttu tapaus, kun eduskunnan puhemies [[Johannes Virolainen]] sanoi lehtihaastattelussa, että kokoomus jätettiin vaalivoitostaan huolimatta [[Koiviston II hallitus|Koiviston hallituksen]] ulkopuolelle Suomen asemaan liittyneiden ”yleisten syiden” vuoksi. Presidentti Kekkonen moitti julkisesti Virolaista väärän kuvan antamisesta Suomen asemasta.

Presidentinvaalien alla syksyllä 1981 KGB:n edustaja [[Viktor Vladimirov]] sai vaikutusvaltaa presidenttiehdokkaiden valintaan, kun Suomen keskustan edustaja valtiovarainministeri [[Ahti Pekkala]] kävi hänen puheillaan kysymässä Neuvostoliiton kantaa. Neuvostoliitto tuki Ahti Karjalaisen valintaa.<ref>{{Kirjaviite|Tekijä=Tarkka, Jukka|Nimeke=Karhun kainalossa. Suomen kylmä sota 1947-1990|Vuosi=2012|Sivut=388-390|Julkaisija=Otava|Isbn=978-951-1-25796-7}}</ref>

==Itsesensuuri==
Suomettumiseen liittyy läheisesti myös termi [[itsesensuuri]]. Tässä yhteydessä sillä tarkoitetaan suomalaisten itse suorittamaa julkisen keskustelun valvontaa, jossa kaikki hiukankin Neuvostoliittoa kohtaan negatiiviseksi arvioitu aineisto joutui voimakkaan paheksunnan kohteeksi ja ”Suomen ja Neuvostoliiton välisiä suhteita” vahingoittavan materiaalin julkaisemisesta pyrittiin pidättäytymään.<ref>Seppinen:Suomettumisen syövereissä, s. 48–52</ref><ref>Junnila:Myrskyinen vuosisata lähenee loppuaan, s. 272</ref>

=== Juridinen peruste ===
Itsesensuurilla oli myös juridinen perusteensa: vuonna 1948 rikoslakiin lisättiin kappale, jonka mukaan Suomen ja vieraan valtion suhteita vahingoittavasta materiaalista voitiin tuomita enimmillään kahdeksi vuodeksi vankeuteen. Rikokseksi määriteltiin vieraan valtion julkinen ja tahallinen halventaminen ”painotuotteella, kirjoituksella, kuvallisella esityksellä tahi muulla ilmaisuvälineellä”. Virallinen syyttäjä sai nostaa syytteen kyseisessä lainkohdassa määritellystä rikoksesta vain [[Suomen tasavallan presidentti|tasavallan presidentin]] määräyksestä ja ensimmäisenä oikeusasteena tällaisten tapausten käsittelyssä oli [[hovioikeus]].<ref>Kemppinen, Kullervo: ''Lakitiedon Pikkujättiläinen'', s. 653. Porvoo: WSOY, 1985.</ref><ref>”Vieraan valtion halventaminen siten, että sen kautta Suomen suhteet siihen vahingoittuvat”. Rikoslaki 14. luku, pykälä 4a.</ref>

Pykälän perusteella tuomittiin sanomalehti ''[[Keskisuomalainen|Keskisuomalaisen]]'' päätoimittaja ja toimitussihteeri sakkoihin syksyllä 1948. Kyse oli sodan jälkeistä liittoutuneiden valvontakomissiota johtaneen [[Andrei Ždanov]]in kuolemaan liittyvästä uutisoinnista (1. syyskuuta 1948), jossa vihjailtiin hänen joutuneen Josif Stalinin terrorin uhriksi. Syytteen nostamista olivat vaatineet presidentti Paasikivi ja valtioneuvosto.<ref>[http://www.ksml.fi/mielipide/artikkelit/martti-juusela-p%C3%A4%C3%A4toimittaja-ja-ensimm%C3%A4inen-maakuntaneuvos/96062 Artikkeli "Martti Juusela päätoimittaja ja ensimmäinen maakuntaneuvos", toimittanut Lasse Kangas], Sanomalehti Keskisuomalainen 26.3.2008{{404}}</ref>

Saman pykälän nojalla presidentti Urho Kekkonen uhkasi erittäin tiukkasävyisessä [[myllykirje]]essään toukokuussa 1975 ''[[Uusi Maailma (lehti)|Uusi Maailma]]'' -lehden päätoimittajaa [[Jussi Talvi|Jussi Talvea]] syytteen nostamisella; kyseessä oli ainoa tämänkaltainen tapaus Kekkosen virkakaudella.<ref>Suomi, Juhani: ''Liennytyksen akanvirrassa: Urho Kekkonen 1972−1976'', s. 492. Helsinki: Otava, 1998.</ref> Lehdessä oli julkaistu nimimerkki ”Taisto Virtasen” kirjoitus otsikolla ”Toverien kalliit neuvot − lakot”''.'' Nimimerkki oli kirjoittanut [[Neuvostoliiton kommunistinen puolue|Neuvostoliiton kommunistisen puolueen]] johtomiesten [[Boris Ponomarjov]]in ja [[Mihail Suslov]]in yllyttäneen Moskovassa hieman aiemmin vieraillutta SKP:n valtuuskuntaa lietsomaan Suomessa laajaa tyytymättömyyttä ja järjestämään [[lakko]]ja vallankumoukselle otollisen tilanteen aikaansaamiseksi. Kekkonen piti artikkelia ”ennenkuulumattoman törkeänä provokaationa” Neuvostoliittoa kohtaan ja yrityksenä saada aikaan kylmän sodan olosuhteet maiden välille sekä sen julkaisemista juuri [[Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssi|ETY-kokouksen]] alla erittäin vaarallisena Suomen mustamaalauksena länsimaiden silmissä.<ref>Kekkonen, Urho: ''Kirjeitä myllystäni 2'', s. 231−233. Helsinki: Otava, 1976.</ref> Kirjoituksen oli toimittanut ''Uusi Maailma'' -lehdelle Kokoomuksen oikean laidan kansanedustaja [[Eero Lattula]].<ref>Suomi: ''Liennytyksen akanvirrassa'', s. 746.</ref>

Kyseinen rikoslain kohta poistettiin rikoslaista vasta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen.

=== Lehdistö ===
Myös lehdistössä ja kirjallisuudessa harjoitettiin itsesensuuria, eli Neuvostoliitolle vihamieliseksi katsottua ”neuvostovastaista” materiaalia ei aina suoraan julkaistu. Sanomalehti ''[[Uusi Suomi]]'' ratkaisi ongelman käyttämällä niin sanottua ''neulanpistotaktiikkaa'' eli hakemalla neuvostolehdistöstä kriittisiä Neuvostoliittoa koskevia artikkeleita ja julkaisemalla ne Suomessa. Artikkelit eivät voineet olla neuvostovastaisia, koska ne oli julkaistu Neuvostoliitossa. Yksi neuvostoajan kriittisistä lehdistä oli kulttuurilehti ''[[Literaturnaja gazeta]]'', jossa sallittiin älyllistä, mutta periaatteisiin käyvää arvostelua.{{Lähde|16. syyskuuta 2008}}

Pääministeri [[Mauno Koivisto]] neuvoi [[Tšekkoslovakian miehitys 1968|Tšekkoslovakian miehityksen]] jälkeen toimittajia välttämään sellaista, mistä myöhemmin voisi tulla vaikeuksia.<ref>{{Kirjaviite|Tekijä=Tarkka, Jukka|Nimeke=Karhun kainalossa. Suomen kylmä sota 1947-1990|Vuosi=2012|Sivu=267|Julkaisija=Otava|Isbn=978-951-1-25796-7}}</ref> SKP:n pääsihteeri [[Arvo Aalto]] leimasi kaikki ne, jotka levittivät muita kuin Neuvostoliiton hyväksymiä käsityksiä, neulanpistopolitiikan harjoittajiksi.<ref>Seppinen: ''Suomettumisen syövereissä'', s. 55.</ref>

Kaikkiaan huomautuksia annettiin 14 sanoma- ja aikakauslehdelle ja Suomen Tietotoimistolle. [[Suomen ulkoministeriö]]ssä merkittiin Neuvostoliiton lehtikirjoituksiin kohdistuneita huomautuksia kaikkiaan seuraavasti:<ref>Seppinen: ''Vaikeneva valtiomahti''.</ref>
* ''Uusi Suomi'', kuusi huomautusta,
* ''[[Ilta-Sanomat]]'' kolme huomautusta vuosina 1972, 1976 ja 1978 yhdessä Helsingin Sanomien kanssa,
* ''[[Hymy (lehti)|Hymy]]'' kaksi kertaa vuosina 1971 ja 1973,
* ''[[Helsingin Sanomat]]'' kaksi kertaa vuosina 1977 ja 1978,
* ''[[Express]]'' kaksi kertaa vuonna 1973,
* ''[[Uusi Maailma (lehti)|Uusi Maailma]]'' kaksi kertaa vuosina 1973 ja 1975,
* ''[[Turun Sanomat]]'' vuonna 1973,
* ''[[Sotilasaikakauslehti]]'' vuonna 1973,
* ''[[Vasabladet]]'' vuonna 1973,
* ''[[Nootti-lehti|Nootti]]'' vuonna 1973,
* ''[[Aamulehti]]'' vuonna 1973,
* ''[[Suomen Kuvalehti]]'' vuonna 1973,
* ''[[Ratto]]'' vuonna 1973,
* ''[[Iltaset]]'' vuonna 1975, ja
* ''[[STT]]'' vuonna 1976.

=== Romaanikirjallisuus ===
Jatkosodan päätyttyä kirjastoista poistettiin tai siirrettiin suljettuihin varastoihin liki 300 teosta, joiden [[opetusministeriö]] katsoi voivan vahingoittaa Suomen ja Neuvostoliiton suhteita. Tässä joukossa oli muun muassa [[V. A. Koskenniemi|V. A. Koskenniemen]], [[Mika Waltari]]n, [[Simo Penttilä]]n (Uuno Hirvonen) ja [[Samuli Paulaharju]]n kirjoja, Urho Kekkosen ''Pekka Peitsi'' -nimimerkillä kirjoittamat kirjat, [[Kalle Väänänen|Kalle Väänäsen]] runokokoelma ''Runoruunalla ryssää päin'', [[Armas J. Pulla]]n ''[[Ryhmy ja Romppainen]]'' -kirjat sekä Ollin ([[Väinö Nuorteva]]) pakinakokoelmat ''Pisteet lopussa'', ''Vot, Iivana'' ja ''Vastikekastike''. Myös monet [[talvisota]]a käsitelleet teokset, muun muassa [[Hjalmar Siilasvuo]]n ''Suomussalmen taistelut'' ja ''Kuhmo talvisodassa'', kuuluivat kyseisiin kirjoihin.<ref>Kalevi Haikara: ''Kielletyt kirjat''. Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1970, s. 290. Helsinki: Otava, 1969.</ref> Osa kyseisistä kirjoista vapautettiin yleiseen käyttöön vuonna 1958.

Kirjojen osalta Suomessa julkaistiin kyllä neuvostokriittisiä suomalaiskirjoja, mutta [[Nobel-palkinto|Nobel-palkitun]] [[Aleksandr Solženitsyn]]in ''[[Gulag: Vankileirien saaristo|Vankileirien saariston]]'' suomennos oli kustannettava vuonna 1974 [[Tukholma]]ssa. Solženitsynin teoksia siihen saakka kustantanut [[Tammi (kirjankustantamo)|Tammi]] oli kieltäytynyt sen julkaisemisesta [[Sorsan I hallitus|hallituksen]] kehotuksesta, minkä Tammen toimitusjohtaja [[Jarl Hellemann]] paljasti vasta yli 20 vuotta myöhemmin.<ref>Jarl Hellemann: ''"Tapaus Solženitsyn"'', artikkeli kirjassa ''Entäs kun tulee se yhdestoista? − Suomettumisen uusi historia'' (toim. Johan Bäckman), s. 189−206. Helsinki: WSOY, 2001.</ref> Pienkustantamo [[Kustannuspiste]] julkaisi kolmiosaiseksi muodostuneen teoksen kaksi jälkimmäistä osaa. Myös kirjan ottamisesta kunnallisten kirjastojen kokoelmiin keskusteltiin kulttuurilautakunnan tasolla esimerkiksi Turussa. ''Vankileirien saariston'' kohtalo Suomessa herätti laajaa huomiota länsimaissa ja silloinen Elinkeinoelämän valtuuskunnan toimitusjohtaja ja ulkopoliittinen taustavaikuttaja Max Jakobson katsoi ”tapaus Solženitsynin” vahingoittaneen vakavasti Suomen kansainvälistä mainetta.<ref>Max Jakobson: Vallanvaihto: havaintoja ja muistiinpanoja vuosilta 1974−92, s. 141. Helsinki: Otava, 1992.</ref>

=== Musiikki ===
Itsesensuuri sai joskus jopa koomiselta vaikuttavia piirteitä, mistä esimerkkinä on [[Sleepy Sleepers]]in julkaiseman ''[[Takaisin Karjalaan]]'' -albumin aiheuttama skandaali.

=== Elokuva ===
Jotkut ennen toista maailmansotaa valmistuneet elokuvat leimautuivat sotien jälkeen [[Neuvostovastaisuus|neuvostovastaisiksi]]. Esimerkiksi [[Risto Orko]]n ohjaamat elokuvat ''[[Jääkärin morsian (vuoden 1938 elokuva)|Jääkärin morsian]]'' (1938) ja ''[[Aktivistit (elokuva)|Aktivistit]]'' (1939) pysyivät ”yltiöisänmaallisuutensa” vuoksi esityskiellossa koko sotien jälkeisen ajan vuoteen 1986 saakka. Myös hänen Armas J. Pullan teosten pohjalta ohjaamiensa ''Ryhmy ja Romppainen'' -elokuvien esittäminen kiellettiin sotien päätyttyä vuosikymmeniksi.

[[Tiedosto:Luottamus-1.jpg|pienoiskuva|Suomettumisen aikaan liittyy myös vahvasti yhteistyöelokuva ''Luottamus'', jota käytettiin osana YYA- ja ETYK-opetusta suomalaisissa kouluissa.]]
Yhteistyönä Suomen ja Neuvostoliiton kesken syntyi kaikkiaan kolme yhteistyöelokuvaa vuosina 1959–1980. Niiden syntyä Kimmo Räisänen on käsitellyt opinnäytetyössään ''”Tehkää vain, kyllä valtio maksaa – suomalais-neuvostoliittolaiset yhteistuotantoelokuvat”''. Ensimmäisenä elokuvana tehtiin [[Kalevala]]-taustainen [[Sampo (elokuva)|Sampo]] vuonna 1959. Elokuvalla oli korkeiden tahojen tuki, sillä yhteyshenkilönä Suomen puolelta toimi presidentti Kekkosen luottomies akateemikko [[Kustaa Vilkuna]]. Sampo-elokuva syntyi useamman vuoden työn tuloksena, joka oli elokuvan teossa hyvin poikkeuksellista. Seuraava yhteistyöelokuva vuonna 1976 oli ''[[Luottamus (elokuva)|Luottamus]]'', jossa kuvattiin [[Suomen itsenäistyminen|Suomen itsenäisyysjulistuksen]] antaneen hallituksen edustajien vierailua [[Pietari (kaupunki)|Pietarissa]] hakemassa tunnustusta [[V. I. Lenin]]in johtamalta [[Neuvosto-Venäjä]]n [[Bolševikit|bolševikkihallitukselta]] vuoden 1917 lopulla. Elokuvaa esitettiin suomalaisissa kouluissa osana YYA-sopimusta sekä juuri kesällä 1975 käytyä [[Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssi|ETYK-kokousta]] koskevaa opetusta. Kolmas yhteistyöelokuva oli vuonna 1980 ensi-iltansa saanut [[Maiju Lassila]]n romaniin pohjautuva [[Tulitikkuja lainaamassa (vuoden 1980 elokuva)|Tulitikkuja lainaamassa]] -elokuva.

Räisäsen mukaan ”kaiken kaikkiaan yhteistuotantoelokuvat olivat ongelmallisia ja kalliita produktioita, jotka herättivät runsaasti keskustelua, milloin kunkin elokuvan oikeutuksesta, milloin sen tarjoamasta historiankuvasta. Ja kutakin elokuvaa pidettiin jo melko pian valmistumisensa jälkeen oman aikansa tuotteena, taiteellisesti epäonnistuneena. Elokuvien teolle oli alussa ulkopoliittisia mutta myös Neuvostoliiton parempia resursseja sekä tekniikkaa koskevia syitä, joskin elokuvien huono taiteellinen ja taloudellinen menestys sekä tuotannon kalleus tekivätkin osaltaan lopun suomalaisten yhteistuotantohaluista 1980-luvulle tultaessa.” Presidentti Kekkonen oli läsnä kaikkien elokuvien ensi-illoissa. Elokuvien tulkittiin olevan Suomen ja Neuvostoliiton rauhanomaisten suhteiden osoittajia eli niillä oli ulkopoliittista merkitystä tekoajankohtinaan.

[[Valtion elokuvatarkastamo]] kielsi vuonna 1972 suomalaissyntyisen [[Casper Wrede]]n norjalais-brittiläisenä yhteistyönä ohjaaman elokuvan ''[[Ivan Denisovitshin päivä (elokuva)|Ivan Denisovitšin päivä]]'' esittämisen Suomessa, koska sen katsottiin voivan vahingoittaa Suomen ja Neuvostoliiton suhteita. Elokuva pohjautui Aleksandr Solženitsynin [[Ivan Denisovitšin päivä|samannimiseen romaaniin]]. Kun elokuva esitettiin Ruotsissa, Yleisradio esti sen näkymisen Suomessa sulkemalla [[Ahvenanmaan maakunta|Ahvenanmaalla]] olleen lähettimen. Elokuva vapautui esityskiellosta vuonna 1994 ja se esitettiin [[Yle TV1|TV 1:ssä]] vuonna 1996.

Elokuvatarkastamo kielsi tammikuussa 1986 suomalaissyntyisen [[Renny Harlin]]in Yhdysvalloissa ohjaaman elokuvan ''[[Jäätävä polte]]'' esittämisen ja levityksen Suomessa paitsi raaistavan, myös neuvostovastaiseksi katsotun sisältönsä vuoksi. Elokuvan huomattavasti leikattu versio koki aluksi saman kohtalon, mutta [[Korkein hallinto-oikeus]] kumosi kiellon lokakuussa 1986. Elokuva vapautui kokonaisuudessaan esityskiellosta vasta vuonna 2006, jolloin se julkaistiin [[DVD]]-muodossa. Vuonna 2008 paljastui, että ''Jäätävän poltteen'' esityskieltoa oli alun perin vaatinut Neuvostoliiton Helsingin-suurlähettiläs [[Vladimir Sobolev]].

=== Tieto- ja muistelmakirjallisuus ===
Kenraalimajuri [[Pentti Syrjä]]n vuonna 1986 kirjoittama kirja ''[[Gruppa Finljandija]]'' hänen everstinä vuosia aikaisemmin suorittamistaan opinnoista [[Frunzen sotilasakatemia]]ssa Neuvostoliitossa aiheutti vuosiksi sen, että oppilasvaihto maiden välillä katkesi.

Useat ulkopoliittisen niin sanotun suojasään aikana 1950-luvun puolivälissä julkaistut Suomen ja Neuvostoliiton suhteita arvioineet kirjat nousivat myyntimenestyksiksi. Tällaisia olivat [[Unto Parvilahti|Unto Parvilahden]] muistelmateos ''[[Berijan tarhat]]'', [[sotasyyllisyysoikeudenkäynti]]ä käsitellyt [[Yrjö Soini]]n ''[[Kuin Pietari hiilivalkealla]]'' sekä [[Arvo Tuominen|Arvo Tuomisen]] kolmiosainen muistelmasarja ''[[Sirpin ja vasaran tie]]'', ''[[Kremlin kellot]]'' sekä ''[[Maan alla ja päällä]]''. Mistään näistä teoksista, Parvilahden teosta Berijan tarhat lukuun ottamatta, ei otettu uusia painoksia syksyn 1958 [[yöpakkaset|yöpakkaskriisin]] jälkeen. Yöpakkasten aikana ilmestyneen [[Yrjö Leino]]n muistelmateoksen ''[[Kommunisti sisäministerinä]]'' julkitulo estettiin ja miltei kaikki sen painetut kappaleet tuhottiin myöhemmin.<ref>Johan Bäckman (toim.): ''Entäs kun tulee se yhdestoista? – Suomettumisen uusi historia,'' s. 26. Porvoo: WSOY, 2001.</ref> Leinon muistelmat julkaistiin lopulta vuonna 1991, jolloin kirja ei enää juuri herättänyt kiinnostusta.
 
Kun [[WSOY]] julkaisi Neuvostoliiton entisen puoluejohtajan [[Nikita Hruštšov]]in muistelmat vuonna 1971 (vain hieman ennen Hruštšovin kuolemaa), silloinen ulkoministeri [[Väinö Leskinen]] moitti asian vuoksi WSOY:n pääjohtajaa [[Hannu Tarmio]]ta siitä, että ”kirjallisuudessa on jälleen näkyvissä merkkejä uudesta ulkopoliittisesta oikeistolaistumisesta”''.'' <ref>Esko Rekola: ''Viran puolesta'', s. 346. Porvoo: WSOY, 1998.</ref>

Urho Kekkosen ajan tunnetuimpiin arvostelijoihin kuulunut pitkäaikainen kokoomuksen kansanedustaja [[Tuure Junnila]] katsoi suomettumisen olleen ratkaisevana syynä siihen, ettei hänen vakituinen kustantajansa WSOY suostunut julkaisemaan eräitä hänen teoksiaan. Kyseiset teokset, muiden muassa [[Suomen presidentin valinta 1973|poikkeuslailla]] tapahtunutta Kekkosen uudelleenvalintaa ruotinut ''Vallankaappaus lain ja oikeuden varjolla'' (Länsi-Suomi, 1973) ja 1980-luvun sisä- ja ulkopolitiikkaa kriittisesti tarkastellut ''Kekkosen valtakaudesta Koiviston aikaan'' ([[Alea-kirja]], 1985), pääsivät kuitenkin pienempien kustantajien kautta julkisuuteen.

Presidentti [[J. K. Paasikivi|J. K. Paasikiven]] perikunta, jonka hallussa olivat presidentin jälkeensä jättämää aineistoa koskeneet tekijänoikeudet, päätti julkaista sinetöidyt ja [[Kansallis-Osake-Pankki|Kansallis-Osake-Pankin]] holviin 1950-luvun lopulla talletetut Paasikiven [[J. K. Paasikiven päiväkirjat|erittäin yksityiskohtaiset päiväkirjat]] vuosilta 1944–1956 ja sopi niiden julkaisemisesta WSOY:n kanssa heti salassapitoajan päätyttyä syksyllä 1985. Aineiston ulkopoliittinen tulenarkuus oli jo etukäteen tiedossa. Presidentti Urho Kekkonen, joka oli saanut luettavakseen näytteitä Paasikiven päiväkirjoista ja kauhistunut niiden suorasukaisuudesta Neuvostoliittoa kohtaan, oli jo vuonna 1964 pyytänyt silloista opetusministeriä [[Reino Oittinen|Reino Oittista]] selvittämään mahdollisuutta niiden ostamiseksi perikunnalta valtiolle. Neuvostoliittolaiset pääsivät loppuvuonna 1984 selville Paasikiven arkiston salassapitoajan päättymisestä ja ministerineuvos Viktor Vladimirov kävi keväällä 1985 puhumassa ongelmasta presidentti Mauno Koivistolle. Päiväkirjojen ensimmäisen osan ollessa elokuussa 1985 jo painossa Koivisto kutsui puheilleen J. K. Paasikiven pojanpojan, Ruotsissa asuneen lääketieteen tohtorin Juhani Paasikiven ja ehdotti vielä viime hetkellä niiden julkaisusta luopumista. Päiväkirjojen toimittajat, professorit [[Yrjö Blomstedt (historioitsija)|Yrjö Blomstedt]] ja [[Matti Klinge]] kuitenkin osoittivat, että Koivistolla ei ollut keinoja julkaisun estämiseen, vaikka tämä olisi kuinka tyytymätön. Voimatta tehdä asian suhteen muuta Koivisto kirjoitti Neuvostoliiton uudelle puoluejohtajalle [[Mihail Gorbatšov]]ille kirjeen, jossa hän pyrki vähättelemään päiväkirjojen merkitystä ja toivoi, ettei tapaus vahingoittaisi Suomen ja Neuvostoliiton suhteita. Pääministeri [[Kalevi Sorsa]] ihmetteli kirja-arviossaan ''[[Uutispäivä Demari]]ssa'', miksi Suomi sahasi oksaa, jolla itse istui. Neuvostoliitto tyytyi esittämään Paasikiven päiväkirjojen julkaisemisen johdosta virallisen vastalauseen ”vihamielisestä suhtautumisesta sosialistista rakennustyötä kohtaan”. Tosiasiassa päiväkirjoja käytettiin sittemmin Neuvostoliitossa Suomen asioiden kanssa tekemisiin joutuvien virkamiesten koulutuksessa.<ref>Jukka Tarkka: ''Karhun kainalossa: Suomen kylmä sota 1947–1990'', s. 395–398. Helsinki: Otava, 2013. ISBN 978-951-1-25796-7.</ref>

Historiantutkijoista suomettumisen aikaa ovat selvitelleet etenkin [[Hannu Rautkallio]] ja [[Timo Vihavainen]]. Vihavainen julkaisi aiheesta vuonna 1991 huomiota herättäneen teoksen ''[[Kansakunta rähmällään]]'' (Otava). Myös suomettumisen ajan huomattava ulkopoliittinen vaikuttaja [[Max Jakobson]] on varsinkin teoksissaan ''Vallanvaihto'' (1992) ja ''Tilinpäätös'' (2003) ruotinut 1970- ja 1980-lukujen ulkopolitiikkaa ja Suomen ja Neuvostoliiton tuolloisia suhteita. Tuoreeltaan suomettumisilmiötä käsitteli laajasti virolais-ruotsalainen toimittaja [[Andres Küng]] vuonna 1976 ilmestyneessä teoksessaan ''Vad händer i Finland (Mitä Suomessa tapahtuu)''.

Ruotsissa elinkautiseen vankeuteen tuomittu vakooja [[Stig Bergling]], joka pakeni lokakuussa 1987 Suomen kautta Neuvostoliittoon, epäili muistelmissaan vuonna 1996, että Neuvostoliitto olisi määrännyt Suomen poliisin pysymään poissa hänen tieltään, koska hänen pakomatkansa Helsingin kautta itään oli onnistunut niin hyvin. Suojelupoliisin päällikkönä tapauksen aikana toiminut [[Seppo Tiitinen]] on kiistänyt Berglingin väitteen ja sanonut, että Neuvostoliitto kunnioitti Supon itsenäisyyttä syvimmän suomettumisenkin aikana. Tiitisen mukaan Bergling ei olisi voinut oleskella päiväkausia Helsingissä Supon tieten, vaan ongelmana oli ollut, ettei Supo ollut saanut Ruotsin [[Säpo]]lta oikea-aikaisia tietoja.<ref>''Suomettuminen: Iltalehden erikoislehti 2015'', s. 55. Helsinki: Alma Media, 2015.</ref>

=== Paljastuskirjat ===
Presidentti Kekkosen luovuttua tehtävästään lokakuussa 1981 käynnistyivät uuden presidentin valintaspekulaatiot. Tässä tilanteessa [[Helsingin Sanomat|Helsingin Sanomien]] toimittajat [[Aarno Laitinen|Aarno Laitisen]] johdolla julkaisivat potentiaalisia ehdokkaita käsitelleen pamfletin ''[[Tamminiemen pesänjakajat]]''. Teos avasi pitkään suljettuna olleen keskustelun Kekkosen seuraajasta. Samalla aiemmin vahvimpana Kekkosen seuraajaehdokkaana pidetyn [[Ahti Karjalainen|Ahti Karjalaisen]] asema presidenttikisassa heikkeni. Pamfletti vaikutuksineen nähtiin ensimmäisinä merkkeinä suomettuneisuuden ajan heikkenemisestä.

=== Yleisradio ===
[[Kuva:Ahti-Karjalainen-1980 (cropped).jpg|pienoiskuva|vasen|200px|Ahti Karjalainen]]
Vuonna 1976 ilmestyneessä ruotsalaisen [[Andres Küng]]in kirjassa ''Mitä Suomessa tapahtuu?'' kerrottiin monista Neuvostoliiton miellyttämisen episodeista, mm. ulkoministeri [[Ahti Karjalainen]] ehdotti hallituksen kokouksessa 19. joulukuuta 1973, että Yleisradion toimilupaan lisättäisiin määräys, joka velvoittaisi noudattamaan tiedottamisessa virallista ulkopoliittista linjaa<ref>{{Verkkoviite |Osoite = http://www.iltasanomat.fi/uutiset/kotimaa/uutinen.asp?id=1565977 |Nimeke = Näin me miellytimme Neuvostoliittoa |Julkaisu = Ilta-Sanomat 05.08.2008 |4 = Viitattu 26.11.2008 |viitattu = 26.11.2008 |arkisto = https://web.archive.org/web/20080913053056/http://www.iltasanomat.fi/uutiset/kotimaa/uutinen.asp?id=1565977 |arkistoitu = 13.9.2008 }}</ref>. Yleisradion toimittajat ja eräät lehdet tuomitsivat jyrkin sanoin Karjalaisen ehdotuksen, joka ”unohdettiin” pian. Andres Küng arvelikin Karjalaisen pyrkineen ehdotuksellaan lähinnä lisäämään häntä kohtaan idässä tunnettavaa luottamusta.<ref>Andres Küng: ''Mitä Suomessa tapahtuu'', s. 238.</ref> Valtioneuvosto oli kytkenyt Yleisradion toimiluvan käsittelyyn vain päätöksen, jonka mukaan ohjelmatuotannossa on otettava huomioon "Suomen pyrkimykset pitää yllä hyviä suhteita kaikkiin maihin, erityisesti naapurimaihin".<ref>{{Kirjaviite|Tekijä=Tarkka, Jukka|Nimeke=Karhun kainalossa. Suomen kylmä sota 1947-1990|Vuosi=2012|Sivu=262|Julkaisija=Otava|Isbn=978-951-1-25796-7}}</ref>
[[Kuva:Srm.jpg|pienoiskuva|200px|Talvisotaa käsitellyt dokumenttipohjainen näytelmäsarja ''Sodan ja rauhat miehet'' aiheutti jännitettä 1970-luvun lopun suhteissa.]]
Yleisradion TV2 teki vuonna 1975 sopimuksen [[talvisota]]a ja sen taustoja käsittelevästä dokumenttipohjaisesta näytelmäsarjasta ''[[Sodan ja rauhan miehet]]''. Aihe oli arka silloisissa suomalais-neuvostoliittolaisissa suhteissa. Talvisodan aloittajastahan ei Neuvostoliiton näkökulmasta ollut selvyyttä. Sarjaa pidettiin hyllyllä toista vuotta ennen kuin se sai esitysluvan. Pääjohtaja [[Erkki Raatikainen|Erkki Raatikaisen]] mukaan syynä oli estää sarjan esitys yhtä aikaa 
[[lokakuun vallankumous|lokakuun vallankumouksen]] 60-vuotisjuhlan, Suomen itsenäisyyden 60-vuotispäivän ja YYA-sopimuksen 30-vuotisjuhlan kanssa, sillä se olisi voitu tulkita Neuvostoliiton taholta [[provokaatio|provoka&shy;tiiviseksi]].<ref>Raimo Salokangas; Aikansa oloinen,  s. 328–329.</ref> Neuvostoliiton suurlähetystö reagoi sarjaan kielteisesti. Ulkoministeriön alivaltiosihteerinä tuolloin toimineen [[Keijo Korhonen|Keijo Korhosen]] mukaan suurlähettiläs [[Vladimir Stepanov]] sanoi hänelle itsenäisyyspäivän vastaanotolla 1978, että ohjelma on törkeää Neuvostoliiton häpäisemistä ja Korhonen kantaa siitä vastuun.<ref>Keijo Korhonen: Sattumakorpraali, s. 102.</ref>

Vuosina 1978–1985 lähetettiin Yleisradiossa Neuvostoliittoa käsittelevä radio-ohjelma ''[[Näin naapurissa]]''. Ohjelman edeltäjä oli vuonna 1975 aloitettu viikoittainen 15 minuutin mittainen ''Naapurineljännes'', joka vuonna 1978 päätettiin laajentaa puolituntiseksi ''Näin naapurissa'' -katsaukseksi.<ref>Seppo Konttinen: ''Suora lähetys, Tosiasiaa Yleisradiosta'', s. 151-152.</ref> Muita Neuvostoliittoa myötäileviä radio-ohjelmasarjoja Yleisradiossa olivat [[Taistolaisuus|taistolaisen]] [[Toimittajaliitto|Toimittajaliiton]] jäsenten [[Kaisa Karikoski|Kaisa Karikosken]] ja [[Raini Lehtonen|Raini Lehtosen]] toimittamat ''Työläisen arkea'' ja ''Neuvostoihmisiä''.<ref>[http://yle.fi/vintti/yle.fi/elavaarkisto/index48fc.html?s=s&g=1&ag=5&t=501&a=6532 Tervo, Jouni: "Mustan laatikon salaisuus – miten Neuvostoliitto vaikutti toimittajiin", Yle Elävä arkisto 2.1.2009, Viitattu 13.3.2016] {{Wayback|1=http://yle.fi/vintti/yle.fi/elavaarkisto/index48fc.html?s=s&g=1&ag=5&t=501&a=6532 |päiväys=20140808053712 }}</ref>

[[Yleisradion ohjelmaneuvostot|Yleisradion ohjelmaneuvosto]] hyllytti syksyllä 1985 brittiläisen dokumentin ''Karhu naapurina'', jossa käsiteltiin Suomen ja Neuvostoliiton suhteita ohjelmaneuvoston mielestä epäedullisessa valossa. Helsinkiläinen [[Radio City]] esitti talvella 1986 ohjelman ''Uusnatsin muotokuva'', jossa [[Pekka Siitoin]] esitteli ideologiaansa toimittaja [[Teppo Turkki|Teppo Turkille]]. Yleisradio oli jo aiemmin torjunut ohjelman ja [[liikenneministeriö]] antoi sen esittämisestä Radio Citylle ankarat nuhteet.<ref>''Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1987'', s. 417. Helsinki: Otava, 1986.</ref>

=== Tiedonvälitys yleisesti ===
[[Kuva:Oleg Kirjuhin Maailman rauha 1990.jpg|pienoiskuva|200px|Vuonna 1990 paljastettiin [[Hakaniemenranta|Hakaniemenrannassa]] Moskovan kaupungin Helsingin kaupungille antama lahja ''[[Maailman rauha (patsas)|Maailman rauha-patsas]]''. Patsasta pidettiin ilmentymänä suomettuneisuuden ajasta.]]
[[Moskova]] oli kirjeenvaihtajien herkin työpaikka 1960-luvulla. [[Turo Uskali]] tutki suomalaisten Moskovan-kirjeenvaihtajien työtä vuonna 2003 julkaistussa väitöskirjassaan ''Älä kirjoita itseäsi ulos''. Väitöskirjan nimi tuli 1960-luvulla toimineen ''Uuden Suomen'' ensimmäisen kirjeenvaihtajan [[Aarne Tanninen|Aarne Tannisen]] saamasta lähtöohjeesta ”Älä kirjoita itseäsi ulos!” eli vältä kiellettyjä aiheita ja käytä virallisia lähteitä. Kiellettyjä aiheita olivat: Baltian maat, aseneuvottelut, kansallisuuskiistat, KGB, rajaloikkarit, sotavangit, talvisota, luovutettu Karjala.

Merkittäväksi asiaksi osoittautui Yleisradion avoin neuvostomyönteisyys. Neuvostomyönteisiä kirjeenvaihtajia olivat [[Aarre Nojonen]] ja [[Reijo Nikkilä]], joilla oli henkilökohtaisesti läheiset suhteet Suomen Kommunistiseen Puolueeseen. Kirjeenvaihtajien työ muistutti Uskalin mukaan silloisen kansandemokraattisen ''[[Kansan Uutiset|Kansan Uutisten]]'' työtä. Neuvostoliiton epäkohdista kertovat uutiset olivat Suomen televisiossa ja radiossa harvinaisia. Uskalin mukaan kommunistinen kirjeenvaihtajalinja jatkui, koska silloinen Yleisradion johto oli kuuliainen sekä presidentti Kekkoselle että Neuvostoliitolle. Uskalin mukaan ”Kovin julkinen keskustelu käytiin aikoinaan siitä, päättääkö [[Neuvostoliiton kommunistinen puolue]] (Nkp), kenestä tulee Yleisradion kirjeenvaihtaja. Nyt näyttää siltä, että päätti. Nkp hylkäsi johdon muut ehdotukset, kunnes jäljelle jäi vain heille mieluisa ehdokas”.

Neuvostoliiton puolustusministerin, marsalkka [[Dmitri Ustinov]]in vieraillessa Suomessa heinäkuussa 1978 hän esitti presidentti Urho Kekkoselle ja Puolustusvoimain komentajalle, kenraali [[Lauri Sutela]]lle Suomen ja Neuvostoliiton välisen sotilaallisen yhteistyön laajentamista ja jopa yhteisiä sotaharjoituksia. Kekkonen ja Sutela torjuivat Ustinovin esityksen, koska jo sotaharjoituksia koskevat neuvottelut olisivat olleet ristiriidassa Suomen noudattaman puolueettomuuspolitiikan kanssa. Vierailun jälkeen Suomen poliittinen johto, ulkoministeriön virkamiehet ja puolustusvoimat kiistivät Ustinovin tehneen mitään sotaharjoitusehdotuksia. Samoin Suomen tiedotusvälineet vaikenivat Ustinovin vierailun todellisesta sisällöstä. Asia tuli kuitenkin Suomessa olleiden ulkomaisten kirjeenvaihtajien välityksellä tietoon Länsi-Euroopassa ja herätti siellä suurta huomiota, mikä antoi SMP:n kansanedustajalle [[J. Juhani Kortesalmi|J. Juhani Kortesalmelle]] aiheen eduskuntakyselyyn. Puolustusministeri [[Taisto Tähkämaa]] toisti Kekkosen ja Sutelan kannan ja valitti sitä, että länsieurooppalaiset sanomalehdet olivat antaneet harhaanjohtavia tietoja Ustinovin vierailusta.<ref>Max Jakobson: Vallanvaihto, s. 201−207. Otava 1992, Helsinki.</ref>

Useita muitakin Neuvostoliiton [[toisinajattelija|toisinajattelijoiden]] ja pakolaisten ynnä muiden esiintymisiä sekä kirjoja ja artikkeleita muun muassa Neuvostoliiton kidutuksesta ja Baltian maiden miehityksestä estettiin.<ref>Juha-Pekka Tikka, Ilta-Sanomat 5.8.2008: Näin me miellytimme Neuvostoliittoa [http://www.iltasanomat.fi/uutiset/kotimaa/uutinen.asp?id=1565977] {{Wayback|1=http://www.iltasanomat.fi/uutiset/kotimaa/uutinen.asp?id=1565977|päiväys=20080913053056}}</ref>

Professori Timo Vihavaisen mukaan Suomen Kommunistisen Puolueen taistolaisiksi kutsutun vähemmistön äänenkannattaja ''[[Tiedonantaja]]'' oli suomettumisen aikana kansainvälisesti arvioiden ainutlaatuisen merkittävä pienen poliittisen ryhmän julkaisu, koska se julistautui itse ehdottoman luotettavaksi Moskovan palvelijaksi.<ref>Timo Vihavainen: ''Kansakunta rähmällään: suomettumisen lyhyt historia'', s. 92. Helsinki: Otava, 1991.</ref> Lehden keskeistä sisältöä oli Neuvostoliiton uutistoimistolta ([[Tass|TASS]]) saatu aineisto ja niinpä lehteä luettiinkin tarkoin Suomen poliittisissa piireissä 1970- ja 1980-luvuilla, koska sen katsottiin välittävän Neuvostoliiton virallisia kannanottoja. Lisäksi lehdellä oli avustajia monissa sosialistisissa maissa.<ref>Jukka Halonen: ''Tiedonantaja – ase taistelussa. Taistolaiset: Iltalehden historialehti'', huhtikuu 2013, s. 44.</ref> Toisaalta Tiedonantajan artikkeleja ja arvioita Suomen sisäpoliittisesta tilanteesta julkaistiin usein Neuvostoliiton virallisissa lehdissä ''[[Pravda]]ssa'' ja ''[[Izvestija]]ssa'', mikä lisäsi Vihavaisen mukaan huomattavasti Tiedonantajan painoarvoa.<ref>Vihavainen 1991, s. 93.</ref>

== Koulujen oppikirjat ==
Muun muassa [[Suomi-Neuvostoliitto-Seura]] ja oppikirjat hyväksyvä kouluhallitus ehkäisivät kielteisten asioiden kertomista [[Neuvostoliitto|Neuvostoliitosta]] muun muassa historiankirjoissa.<ref>Helsingin Sanomat 5.5.2006: "Tutkija Janne Holmén: Neuvostoliittoa käsiteltiin oppikirjoissa myötäsukaisesti" [http://www.hs.fi/kotimaa/artikkeli/Tutkija+Janne+Holmén+Neuvostoliittoa+käsiteltiin+oppikirjoissa+myötäsukaisesti/1135219777607] {{Wayback|http://www.hs.fi/kotimaa/artikkeli/Tutkija+Janne+Holm%C3%A9n+Neuvostoliittoa+k%C3%A4siteltiin+oppikirjoissa+my%C3%B6t%C3%A4sukaisesti/1135219777607|päiväys=20110904033514}}</ref><ref>Turun Sanomat 1.4.2006, "Koulujen historian opetus suomettui 1970- ja 1980-luvuilla – Leninistä tehtiin pyhimys ja yya-sopimuksesta mantra" [http://www.ts.fi/mielipiteet/?ts=1,3:1009:0:0,4:9:0:0:0;4:8:0:0:0;4:139:0:0:0;6:1:0:0:0;4:140:0:1:2006-04-01,104:140:369231,1:0:0:0:0:0:] {{Wayback|1=http://www.ts.fi/mielipiteet/?ts=1,3:1009:0:0,4:9:0:0:0;4:8:0:0:0;4:139:0:0:0;6:1:0:0:0;4:140:0:1:2006-04-01,104:140:369231,1:0:0:0:0:0:|päiväys=20160303200343}}</ref> Tohtori [[Janne Holmen]]in mukaan oppikirjoissa myötäiltiin Neuvostoliittoa erityisen usein antamalla lukijoille seuraavia, muunneltuja käsityksiä:
* ”talvisota vain ’puhkesi’
* maatalouden kollektivisointi Neuvostoliitossa oli tapahtunut täysin vapaaehtoisesti ja ilman konflikteja
* Neuvostoliitossa toteutettiin mittavia luonnonsuojelutoimia 
* keskusjohtoinen suunnitelmatalous toimi kapitalismia paremmin
* Neuvostoliiton valtiojärjestelmä toimi erinomaisesti eikä sosiaalisia ongelmia ollut juuri nimeksikään
* [[Prahan kevät]] johtui ’vastavallankumouksen uhasta’ ja ’Länsi-Saksan uhkaavasta politiikasta’.”
”Vasta 1990-luvulla todettiin kiertelemättä, että Neuvostoliitto murskasi Itä-Euroopan reformiliikkeet sotilaallisella voimallaan.”<ref name="mm1">VTT [[Markku Jokisipilä]], "Venäläiset ja suomalaiset historiakäsitykset", 29.3.2009 [http://jokisipila.blogspot.com/2009/03/venalaiset-ja-suomalaiset.html]</ref>

Esimerkiksi Markku Jokisipilä ottaa ''Historia ja me 8'' -oppikirjassa (1977) kirjoitetut väitteet:<ref name="mm1"/> ”Viro, Latvia ja Liettua, jotka puna-armeija vapautti saksalaisten miehityksestä, liittyivät uusina tasavaltoina Neuvostoliittoon”<ref>Historia ja me, s. 35</ref> ja ”Tšekkoslovakian kriisi ratkaistiin rauhallisesti”<ref>Historia ja me, s.73</ref>. Samassa kirjassa toisaalta kerrotaan kriisin syyksi, että ”kirjailijat ja lehtimiehet olivat alkaneet vaatia lisää sananvapautta” ja että Neuvostoliiton syrjäyttämällä [[Alexander Dubček]]illä oli ”suuri kansansuosio”. Myös Varsovan liiton joukkojen tunkeutuminen maahan mainitaan.<ref>Historia ja me, s. 73</ref>

Toisessa samaan aikaan käytössä olleessa oppikirjassa ''Peruskoulun historia 4'' kerrotaan, että Suomi pelkäsi Neuvostoliiton miehitystä [[välirauha]]n aikana ja ”pelkoa lisäsi Viron ja Latvian liittäminen Neuvostoliittoon kesäkuussa 1940”.<ref>Peruskoulun historia 4, s. 37</ref> Sama kirja kertoo Tšekkoslovakiasta: ”Tapahtumat huipentuivat elokuun 21. pnä jolloin Neuvostoliiton, Bulgarian ja Puolan ja Saksan demokraattisen tasavallan joukot tunkeutuivat Tšekkoslovakiaan”.<ref>Peruskoulun historia 4, s. 74</ref> Syrjäytettyä [[Antonin Novotny]]n hallintoa kirja kutsuu ”kovaoppiseksi ja kovakouraiseksi”.<ref>Peruskoulun historia 4, s. 73</ref>

Eräs suomettumisen ajan tunnetuin kohu syntyi vuonna 1974 niin sanotusta [[Pirkkalan moniste]]esta.

==Historiaa termin synnylle==
Laillistettu kommunistipuolue SKP saavutti SKDL:n tunnusten alla neljänneksen kannatuksen eduskuntavaaleissa ja kommunistit nousivat hallitusvastuuseen. Myöhemmin vuosia 1944–1948 on kutsuttu [[vaaran vuodet|vaaran vuosiksi]]. Myöhemmin on kuitenkin todettu, ettei Stalin halunnut geopoliittisen tilanteen vuoksi tukea suomalaisia kommunisteja, joten vallankaappauksen uhka oli pieni.<ref>http://personal.inet.fi/koti/jukka.tarkka/06-04-05.htm {{Wayback|1=http://personal.inet.fi/koti/jukka.tarkka/06-04-05.htm |päiväys=20071017235144 }}</ref>

Presidentit [[Carl Gustaf Emil Mannerheim|Mannerheim]], [[Juho Kusti Paasikivi|Paasikivi]] ja [[Urho Kekkonen|Kekkonen]] saivat neuvostojohtajien luottamuksen. Pitkään Suomi oli Neuvostoliiton suurin läntinen kauppakumppani, mikä vaurastutti Suomea merkittävästi. [[Kylmä sota|Kylmän sodan]] aikana oli vallalla ”joko puolesta tai vastaan” -ilmapiiri suhteessa Neuvostoliittoon. Välivaihtoehtoja ei ymmärretty muualla maailmassa. Suomalaisen politiikan tapa puhua Suomesta ja Neuvostoliitosta ”ystävällisinä naapurivaltioina” toi lännessä hämmennystä, koska termi oli lännessä Neuvostoliiton vasallivaltioiden synonyymi.

Neuvostoliitto piti presidentti Urho Kekkosta takuuna sille, ettei parlamentaarisista syistä Suomen ulkopoliittinen puolueettomuuslinjaus muutu. Kriittisesti YYA-sopimukseen ja sen ulkopoliittisena takaajana toimineeseen tasavallan presidenttiin suhtautuneet poliitikot leimautuivat vähitellen myös ''kekkosvastaisiksi''. Suomettumista ja Kekkosen linjaa vastustivat näkyvästi muutamat kekkosvastaisiksi leimautuneet poliitikot, kuten kokoomuksen [[Tuure Junnila]], [[Eero Lattula]] ja [[Pentti Mäki-Hakola]], [[Perustuslaillinen kansanpuolue|Perustuslaillisen kansanpuolueen]] [[Georg C. Ehrnrooth]] ja [[Kullervo Rainio]], [[Suomen Maaseudun Puolue|SMP]]:n [[Veikko Vennamo]] ja [[J. Juhani Kortesalmi]] sekä [[Itsenäisyyden Puolesta]] ry:n puheenjohtaja [[Heikki Eskelinen (suomentaja)|Heikki Eskelinen]].

== Suomettuminen ja itsesensuuri selviytymisstrategiana ==
Suomettuminen voidaan nähdä myös erikoistapauksena yleisempää [[reaalipolitiikka|reaalipoliittista]] selviytymisstrategiaa, jota on Suomessa sovellettu tilanteessa jossa Suomen olemassaolo on ollut (esimerkiksi) Venäjän uhkaama.

Tärkein kilpaileva selviytymisstrategia on Suomen historiassa ollut legitimiteettisuuntaus eli laillisuuden ja kansallisen itsemääräämisoikeuden kompromissiton puolustaminen. Sortokaudella strategiaa kutsuttiin laillisuuslinjaksi eli [[perustuslaillisuus|perustuslaillisuudeksi]]. Vasta tsaarinvallan viimeisinä vuosina syntyi väkivaltainen [[aktivismi (sortokaudet)|aktivismi]]suuntaus.

Turun yliopiston yleisen historian professori [[Kalervo Hovi]] löytää kirjassaan ''Puolan Historia'' hyvin samantapaisia yleisiä selviytymisstrategioita Puolan suhteessa Venäjään.

Nykymuodossaan suomettuminen ilmenee poliittisesta näkökannasta riippuen itä- tai länsisuuntaisena. Vähän ennen lähtöään Yleisradiosta erikoistoimittaja [[Pekka Ervasti]] kutsui  nykysuuntausta nimellä ”suomettuminen 2.0” tarkoittaen Suomen itsesensuuria ja virallista linjaa suhteessa länsivaltoihin.<ref>{{Verkkoviite|osoite=http://yle.fi/uutiset/pekka_ervasti_yhdysvallat_rakkaani/8870527|nimeke=Pekka Ervasti: Yhdysvallat, rakkaani!|julkaisu=Yle Uutiset|viitattu=2016-06-02}}</ref>

== Kritiikki ==
Suomettumisen käsitettä on myös kritisoitu. Urho Kekkosen elämäkerran kirjoittaja [[Juhani Suomi]] sanoi 80-vuotishaastattelussaan hymähtävän väitteille kekkoslaisesta suomettuneisuudesta.<blockquote>”Ulkopolitiikkamme kelpaa malliesimerkiksi siitä, miten sodan hävinnyt pieni maa voi tulla toimeen suuren aggressiivisen naapurin kanssa. Suomettuminen kulki maailmalla herjasanana, jota myös suomalainen [[oikeisto]] juoruilullaan ruokki.”<ref>{{Verkkoviite|osoite=https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000009347646.html|nimeke=80-vuotias {{!}} Elämäntyönsä Kekkos-biografian parissa tehnyt Juhani Suomi hymähtää suomettumisväitteille|julkaisu=Helsingin Sanomat|ajankohta=2023-02-12|viitattu=2023-02-13|ietf-kielikoodi=fi}}</ref></blockquote>

==Katso myös==
*[[Moskovan kortti]]
*[[Natottuminen]]

== Lähteet ==
* {{Kirjaviite | Tekijä=Boxberg, Katja & Heikka, Taneli | Nimeke = Lumedemokratia | Julkaisija=Helsinki : WSOY | Vuosi=2009 | Tunniste = | Isbn = (lisää)}}
* {{Kirjaviite | Tekijä=Bäckman, Johan (toim.) | Nimeke=Entäs kun tulee se yhdestoista? Suomettumisen uusi historia | Julkaisupaikka=Helsinki | Julkaisija=WSOY | Vuosi=2001 | Tunniste = | Isbn = 951-0-25654-4}}
* {{Kirjaviite | Tekijä=Harriman, Averell | Nimike=Huipputason diplomatiaa | Julkaisupaikka=Helsinki | Julkaisija=Kirjayhtymä | Vuosi=1971 | Tunniste = | Isbn = 951-26-0613-5 }}
* {{Kirjaviite | Tekijä=Jakobson, Max | Nimeke=Vallanvaihto: Havaintoja ja muistiinpanoja vuosilta 1974−1992 | Julkaisupaikka=Helsinki | Julkaisija=Otava | Vuosi=1992 | Tunniste = | Isbn = 951-1-12288-6 }}
* {{Kirjaviite | Tekijä=Junnila,Tuure | Nimeke=Myrskyinen vuosisata lähenee loppuaan. Eurooppa-sarja n:o 2 | Julkaisupaikka=Helsinki | Julkaisija=Raud Publishing | Vuosi=1997 | Tunniste = | Isbn = 952-9689-10-1 }}
*{{Kirjaviite | Tekijä=Kekkonen, Urho | Nimeke=Kirjeitä myllystäni 2 | Julkaisupaikka=Helsinki | Julkaisija=Otava | Vuosi=1976 | Tunniste = | Isbn = 951-1-04053-7 }}
*{{Kirjaviite | Tekijä = Konttinen, Seppo | Nimeke =Suora lähetys, Tosiasiaa Yleisradiosta | Vuosi =2012 |  Julkaisija =Siltala | Tunniste = | Isbn = 978-952-234-141-9 }}
* {{Kirjaviite | Tekijä = Korhonen, Keijo | Nimeke =Sattumakorpraali | Vuosi =1999 |  Julkaisija =Otava | Tunniste = | Isbn = 978-951-115-315-3 }}
* {{Kirjaviite | Tekijä=Küng, Andres | Nimeke=Mitä Suomessa tapahtuu | Julkaisupaikka=Helsinki | Julkaisija=Kirjayhtymä | Vuosi=1976 | Tunniste = | Isbn = 951-26-1226-7 }}
*Rislakki, Jukka: Erittäin salainen. Vakoilu Suomessa. LOVE KIRJAT, 1982. ISBN 951-835-057-4.
* {{Kirjaviite | Tekijä=Räisänen, Kimmo | Nimeke=Tehkää vain, kyllä valtio maksaa!" – suomalais-neuvostoliittolaiset yhteistuotantoelokuvat | Julkaisupaikka=Oulu | Julkaisija=Oulun yliopisto, historian laitos | Vuosi=2003 | Tunniste= }}
* {{Kirjaviite | Tekijä=Salokangas, Raimo | Nimeke=Aikansa oloinen: Yleisradion historia 1949–1996 | Julkaisupaikka=Helsinki | Julkaisija=Yleisradio| Vuosi=1996 | Tunniste= 951-43-0714-30}}
* {{Kirjaviite |Tekijä=Suomi, Juhani | Nimeke=Liennytyksen akanvirrassa: Urho Kekkonen 1972−1976 | Julkaisupaikka=Helsinki | Julkaisija=Otava | Vuosi=1998 | Tunniste = | Isbn = 951-1-14799-4}}
* {{Kirjaviite |Tekijä=Uskali, Turo |Nimeke=Älä kirjoita itseäsi ulos – Moskovan-kirjeenvaihtajat Neuvostoliittokuvan kuriireina | Julkaisupaikka=Jyväskylä | Julkaisija=Jyväskylä Studies in Humanities | Vuosi=2003 | Tunniste = | Isbn = 951-39-1501-8}}
* {{Kirjaviite | Tekijä=Vihavainen, Timo | Nimeke=Kansakunta rähmällään: Suomettumisen lyhyt historia | Julkaisupaikka=Helsingissä | Julkaisija=Otava | Vuosi=1991 | Tunniste = | Isbn = 951-1-11397-6}}
* {{Kirjaviite | Tekijä= | Nimeke=Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1970 | Julkaisupaikka=Helsinki | Julkaisija=Otava | Vuosi=1969 | Tunniste= }}
* {{Kirjaviite | Tekijä= | Nimeke=Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1987 | Julkaisupaikka=Helsinki | Julkaisija=Otava | Vuosi=1986 | Tunniste = | Isbn = 951-1-08999-4}}
* {{Kirjaviite | Tekijä=Castrén, Matti J. & Riikonen, Reijo | Nimeke=Historia ja me 8 | Julkaisupaikka=Espoo | Julkaisija=Amer-yhtymä | Vuosi=1977 | Tunniste = | Isbn = 951-35-1551-6}}
* {{Kirjaviite | Tekijä=Lehtonen, Kai R., Huttunen, Veikko & Laine, Olavi | Nimeke=Peruskoulun historia 4 | Julkaisupaikka=Espoo | Julkaisija=Amer-yhtymä | Vuosi=1974 | Tunniste = | Isbn = 951-0-09812-4}}

=== Viitteet ===
{{Viitteet|sarakkeet}}

== Kirjallisuutta ==
* {{Kirjaviite | Tekijä=Valkonen, Martti | Nimeke=Suomettaminen jatkuu yhä: Moskovan-kirjeenvaihtajan näkökulma Suomen ja itänaapurin suhteisiin kolmannesvuosisadan ajalta | Julkaisupaikka=Helsinki | Julkaisija=Tammi | Vuosi=1998 | Tunniste = | Isbn = 951-31-1355-8}}
* {{Kirjaviite| Tekijä= Jakobson, Max |Nimeke=Pelon ja toivon aika: 20. vuosisadan tilinpäätös II | Julkaisupaikka=Helsinki | Julkaisija= Otava | Vuosi=2001 | Tunniste = | Isbn = 951-1-16581-X}}
* {{Kirjaviite |Tekijä=Jakobson, Max |Nimeke=Tilinpäätös | Julkaisupaikka=Helsinki | Julkaisija=Otava | Vuosi=2003 | Tunniste = | Isbn = 951-1-18856-9}}
* {{Kirjaviite | Tekijä=Seppinen, Jukka | Nimeke=Suomettumisen syövereissä | Selite=Docendo | Julkaisupaikka=Helsinki Jyväskylä | Julkaisija=WSOYpro | Vuosi=2011 | Tunniste = | Isbn = 978-951-038-127-4}}
* Stewen, Kaarle: ”Ninotchkasta Silkkisukkiin – elokuvan ulkopolitiikkaa Suomessa kuumasta kylmään sotaan”, ''Filmihullu'' 6/2006.
* {{Kirjaviite | Tekijä=Tarkka, Jukka | Nimeke=Karhun kainalossa: Suomen kylmä sota 1947–1990 | Selite=Otava | Julkaisupaikka=Helsinki | Julkaisija=Otava | Vuosi=2012 | Tunniste= Isbn 978-951-1-26823-9}}
* Salminen, Esko: Suomettumisen uusin aalto: Suomen haasteelliset naapurisuhteet 1990–2010. Minerva, Helsinki 2011

== Aiheesta muualla ==
* Leitzinger, Antero: [http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/index.php?id=3813 Voiko suomettumisen saunoa pois]. Kirja-arvostelu teoksesta Luukkanen, Arto; Mallinen, Jukka; Puukko, Martti ja Virkki, Pekka (toim.): ''Lustraatio''. Viestintätoimisto CRE8 Oy, 2015. (Agricolan kirja-arvostelut 12.6.2015)
*[https://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/8702/TMP.objres.1627.html Liimatainen: Suomestuuko Länsi-Saksa?] Doria.fi

{{Suomen historia}}
{{Auktoriteettitunnisteet}}

[[Luokka:Suomettuminen|*]]
[[Luokka:Seulonnan keskeiset artikkelit]]