Suojeluvastuun periaate

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Suojeluvastuun periaate (Responsibility to protect tai R2P) on YK:n yleiskokouksen vuonna 2005 hyväksymä poliittinen sitoumus, joka pyrkii kansanmurhien, sotarikosten ja ihmisyyttä vastaan olevien rikosten estämiseen.[1]

Se tarkoittaa kansainvälistä velvoitetta puolustaa yksilöitä sielläkin, missä aluetta laillisesti hallitseva valtio ei niitä kykene turvaamaan. Suojeluvastuun periaate pyrkii kaikkein räikeimpien ihmisoikeusloukkausten estämiseen. Suojeluvastuun periaatteen mukaan valtioilla on ensisijainen vastuu suojella kansalaisiaan ihmisoikeusloukkauksilta. Suojeluvastuu korostaa yksilön oikeuksia valtion oikeuksien sijaan, ja periaatteen mukaan valtion suvereniteettiin voidaan puuttua, jos jokin valtio ei täytä sille kuuluvia kansalaisten suojeluun liittyviä velvollisuuksiaan.

Suojeluvastuun periaatteen määritelmä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suojeluvastuu koostuu kolmesta velvollisuuden pylväästä:

  • Jokaisella valtiolla on vastuu suojella kansalaisiaan rikoksilta ihmisyyttä vastaan.
  • Kansainvälisellä yhteisöllä on velvollisuus rohkaista ja auttaa muita valtioita täyttämään ensiksi mainittu velvollisuus.
  • Jos valtio epäonnistuu väestönsä suojelussa, kansainvälisen yhteisön pitää olla valmis aloittamaan sopivat kollektiiviset toimet YK:n peruskirjan mukaisesti.[2]

Suojeluvastuu on normi, mutta ei laki, vaikkakin se muodostaa perustan kansainvälisille laille, etenkin lakeihin, jotka liittyvät suvereeniteettiin, rauhaan ja turvallisuuteen sekä ihmisoikeuksiin ja aseellisiin konflikteihin.Kansainvälisen lainsäädännön saralla ei ole yhtä yksittäistä keskitettyä lainsäätäjää ja suojeluvastuunperiaate voi tarjota mahdollisuuksia tuoda järjestystä muutoin varsiin pisaroituneeseen lainsäädännölliseen todellisuuteen.[3]

Suojeluvastuun periaatteen kiistanalaisin osa on kysymys aseellisen väliintulon oikeutuksesta. Periaatteen nojalla sotilaalliset toimenpiteet olisivat oikeutettuja, jos kyse on neljästä erityisen vakavasta ihmisoikeuksia loukkaavasta rikoksesta: sota­rikoksista, kansanmurhasta, rikoksista ihmisyyttä vastaan ja etnisestä puhdistuksesta. Aseellinen väliintulo olisi mahdollista vain YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselmalla. Tarkkoja yleispäteviä kriteerejä sotilaalliselle väliintulolle on kuitenkin mahdotonta asettaa, ja suojeluvastuun periaatetta on kritisoitu merkittävän väärinkäytön mahdollisuuden vuoksi.

Suojeluvastuun periaatteen synty[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhdistyneet kansakunnat (YK) perustettiin 1945 estämään aseellisten konfliktien muodostumista valtioiden välille. Kuitenkin kylmä sota monin osin vaikeutti tuon tehtävän toteuttamista ja antoi tilaa valtioiden sisäisten konfliktien syntymiselle. 1990-lukua määrittivät vahvasti laajat aseelliset konfliktit Afrikassa ja Balkanilla. Nämä konfliktit johtivat miljoonien ihmisten suureen kärsimykseen, sekä joihinkin pahimpiin humanitäärisiin tragedioihin ja joukkomurhiin toisen maailman sodan jälkeen. Näiden kriisien huippukohtina näyttäytyvät Ruandan kansanmurha ja Srebrenican joukkomurha. Kaikkein eniten, nämä kriisit paljastivat kansainvälisen yhteisön heikkouden toimia ja puuttua tehokkaasti tämän kaltaisiin humanitäärisiin katastrofeihin ja sen seurauksena 1990-luvun lopulla käytiin paljon keskusteluja humanitäärisen intervention doktriinin ongelmakohdista, sekä voimankäytöstä ihmisoikeuksien suojelussa.[4]

1990-luvun tapahtumat, ja sitä seuranneet erillisten komissioiden raportit ja tutkimukset, osoittivat perustavanlaatuisen ongelman YK:n peruskirjaan pohjaavassa systeemissä liittyen kansainvälisen lainsäädännön normeihin, instituutioihin globaalin hallinnon tasolla, ja kuinka nämä reagoivat kansainväliseen rauhaan ja turvallisuuteen aikana, jona kriisit eivät tapahdu enää valtioiden välillä, vaan suvereenisten valtioiden rajojen sisäpuolella.[3]

Kofi Annan kehitti 1999 ”kahden suvereniteetin” konseptin, jossa painotettiin, että olisi löydettävä tasapaino valtioiden suvereniteetin ja yksilöiden suvereniteetin, välillä. Myöhemmin tämä lähestymistapa nähtiin kansainvälisen yhteisön piirissä kyseenalaisena, sillä se antaa ymmärtää, että suvereniteettien oikeudet voidaan ulottaa myös yksilöihin.[3]

1999 Naton interventio Kosovoon kärjisti kiistan äärimmilleen. YK:n pääsihteeri Kofi Annan peräänkuulutti YK:n yleiskokouksissa vuosina 1999 ja 2000 kansainvälisen yhteisön yhteistyön ja konsensuksen löytämistä sen suhteen, miten tällaisia konflikteja olisi syytä lähteä ratkomaan. Kanadan hallitus ilmoitti YK:n yleiskokoukselle syksyllä 2000 ICISS-komission (International Commission on Intervention and State Sovereignity) perustamisesta. Komission tehtävä oli vastata laajoihin, monialaisiin kysymyksiin laillisista moraalisiin ja operationaalisista poliittisiin ongelmiin, ja laatia niistä raportti, joka auttaisi kansainvälistä yhteisöä löytämään yhteisen sävelen kriisien ratkaisussa. 2000-luvun alussa ICISS-komissio julkaisi laajan raporttinsa otsikolla “Responsibility to Protect”.[5]

Libyan kriisin ratkaisemiseksi peräänkuulutettiin laajalti sotilaallista väliintuloa ja suojeluvastuunperiaate testattiin ensimmäisen kerran käytännössä, kun 2011 turvallisuusneuvosto hyväksyi resoluutiot 1970 ja 1973. Näissä peräänkuulutettiin Libyan ”vastuuta suojella” ja niiden perusteella asetettiin sanktioita, sekä lopulta myös voitiin käynnistää sotilaallinen interventio.[3]

Suojeluvastuunperiaate on suunnattu eritoten suurien humanitääristen kriisien, kansanmurhien ja ihmisyyttä vastaan olevien rikosten ratkaisemiseksi ja ehkäisemiksi. Tällaisen tapahtuman sattuessa, YK:n turvallisuusneuvosto arvioi tilanteen ja siihen liittyvät mahdolliset toimet, ja pysyviä jäsenmaita kehotetaan olemaan käyttämästä veto-oikeuttaan.[3]

Suomi ja ihmisoikeudet YK:ssa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomi oli hyvin aktiivinen YK:ssa Kylmän Sodan aikana yhdessä muiden Pohjoismaiden kanssa. Yleisesti ottaen YK:lla on laajat ja tarkasti määritellyt ihmisoikeustakeet, mutta niistä ei aina saada täydellistä yhteisymmärrystä. Suomi on yksi niistä maista, jotka pyrkivät edistämään YK:n mietintöjen mukaista ihmisoikeuspolitiikkaa. Suomi toimi yhdessä muiden Pohjoismaiden kanssa ja ne vuorottelivat näiden maiden yhteisten esitysten edistämisestä YK:ssa. Yhdessä Pohjoismaat muodostivat yhteisen ryhmän YK:ssa, jotka yhdessä yrittivät edistää omia päämääriään. Suomi on ottanut lähes jokaisen YK:n ihmisoikeusjulistuksen osaksi omaa lainsäädäntöään. Suomi korosti näiden periaatteiden noudattamista ja niiden globaalia korostamista.

Suomen toiminta erilaisissa YK:n valvontamekanismeissa ja tuomioistuimissa on koko YK:n olemassaolon ollut aktiivista. Suomi on ollut monen komitean johdossa ja maan panos on ollut merkittävä YK:n päätösten valvomisessa. Se on johtokausiensa aikana ottanut huomioon muiden jäsenmaiden huomautukset ja on myös muiden Pohjoismaiden kanssa myös itse jättänyt monia parannusehdotuksia. Suomen tavoite tässä toiminnassa oli vahvasti keskittynyt ihmisoikeuksien globaaliin edistämiseen ja niiden periaatteiden ylläpitoon. Tämä tavoite on ollut erityisesti esillä Suomen aktiviteeteissa YK:n alajärjestöissä. Suomi on ollut jo YK:n edeltäjän, Kansainliiton, ajoista Kansäinvälisen Työjärjestön (ILO) jäsen ja sen kautta ajanut työläisten oikeuksia maailmanlaajuisesti. Suomi toimi järjestön johtokunnan jäsen muun muassa vuosina 1972-1975 ja 1984-1987. Suomi on mukana myös muissa YK:n järjestöissä, kuten UNESCO:ssa, Kansainvälisessä valuuttarahastossa (IMF) ja Maailmanpankkiryhmässä. [6]

Suomen ihmisoikeustoiminnan pitkän linjan ytimessä on ollut yhdenvertaisuuden sekä avoimen päätöksenteon ja kansalaisosallistumisen merkityksen korostaminen. Erityisesti on korostettu naisten oikeuksia ja asemaa konflikteissa sekä niiden ratkaisuissa, ja panostettu sotarikosten ja ihmisoikeusloukkausten uhreiksi joutuneiden aseman parantamiseen.[7] Suomi onkin saanut kansainvälisesti kiitosta sitoutumisestaan ihmisoikeuksiin ja yhteistyöhalukkuudestaan YK:n ihmisoikeuksien seurantamekanismien kanssa. [8]

Suomen asema ja ihmisoikeuksien puolustus YK:ssa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kylmän sodan aikana Suomi oli vahvasti sitoutunut puoluettomaan linjaan suurvaltapolitiikan suhteen, mutta tämä kiusallinenkin asema vahvisti Suomen asemaa kansainvälisenä rauhanturvaajana. Suomella on pitkä historia rauhanturvaajana YK:n alaisuudessa ja lähes jokainen maa hyväksyy Suomen joukkojen läsnäolon. Ensimmäinen operaatio, johon suomalaiset osallistuivat oli Suezin kriisi vuonna 1956, minkä jälkeen Suomi on osallistunut rauhanturvaamiseen muun muassa Kongossa ja Libanonissa. Suomen osallistuminen YK:n rauhanturvaamisoperaatioihin oli suurimmillaan 1990-luvun vaihteessa, jolloin jopa 2000 suomalaisista oli sijoitettu eri konfliktien hallintaan. Suomen rauhanturvaus pohjautui tiiviisti ihmisoikeuksien puolustamiseeen. Kylmän sodan jälkeen Suomen kohde on siirtynyt pelkästä rauhanturvaamisesta enemmän kriisinhallintaan, mutta rauhanturvaamisoperaatiot pysyvät osana Suomen YK-politiikkaa. [9]

Kansainvälisesti merkittävä osa ihmisoikeuksia kytkeytyy suojeluvastuun periaatteeseen. Käsite on kuitenkin kansainvälisesti kiistanalainen lähinnä sen ja valtion suvereniteetin ristiriitaisen aseman vuoksi. Jotkuvat valtiot korostavat enemmän jälkimmäistä, mutta Suomen tavoite oli vakiinnuttaa suojeluvastuun periaate osaksi YK:n sitovia sääntöjä. Suomen Kylmän Sodan aikaisen linjan mukaan ihmisoikeuksien lisäksi periaate on merkittävä voima köyhien maiden oikeusvaltiokehityksen kannalta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita ainoastaan sotilaallista toimintaa, vaan vähintään yhtä suuri merkitys pitäisi antaa rauhanvälitykselle eli yhteistyölle ja kehitysavulle. Kuitenkin periaate oli itsessään varsin ongelmallinen, koska monet muut maat vastustivat sitä lähtökohtaisesti.[10]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Yhdistyneet Kansakunnat, Suomi Ihmisoikeustoimijana

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. http://www.globalr2p.org/about_r2p
  2. Global Centre for the Responsibility to Protect: About R2P http://www.globalr2p.org/about_r2p
  3. a b c d e Hilpold, Peter: Responsibility to protect – A new paradigm of international law?. Brill, 2014.
  4. Iyi, John-Mark: Humanitarian Intervention and the AU-ECOWAS Intervention Treaties Under International Law - Towards a Theory of Regional Responsibility to Protect. Springer, 2016.
  5. The Responsibility To Protect: Report of the International Commission on Intervention and State Sovereignty http://responsibilitytoprotect.org/ICISS%20Report.pdf
  6. Suomi ja YK-järjestöt | YK.fi www.yk.fi. Viitattu 26.4.2017.
  7. Ulkoministeri Tuomiojan puhe ihmisoikeusselonteon lähetekeskustelussa 13.11.2014 | formin.fi www.formin.fi. Viitattu 27.4.2017.
  8. Suomi ihmisoikeustoimijana | YK.fi www.yk.fi. Viitattu 27.4.2017.
  9. Rauhanturvaaminen ja kriisinhallinta | YK.fi www.yk.fi. Viitattu 26.4.2017.
  10. Suomi ihmisoikeustoimijana | YK.fi www.yk.fi. Viitattu 18.4.2017.