Suodatinteoria
Suodatinteoria (1958) on Donald Broadbentin malli valikoivasta tarkkaavaisuudesta, jonka mukaan ihminen suodattaa kuulemistaan kuuloärsykkeistä vain osan tietoiseen prosessointiin ja muut hylätään. Hylättyjäkin ärsykkeitä käsitellään pinnallisesti fysikaalisten ominaisuuksien perusteella. Niistä voidaan muistaa, oliko kuultu ääni musiikkia vai puhetta ja oliko puhe naisen, miehen vai lapsen puhetta. Broadbentin mallissa ihminen oli silti yksikanavainen eli pystyy keskittymään vain yhteen ärsykkeeseen kerrallaan.[1]
Teoria nopeasti kyseenalaistettiin, sillä Moray (1959) ja muut todistivat, että ihmiselle itselle tärkeät sanat, kuten oman nimi pääsevät läpi suodattimesta. [2] Ihminen ei siis täydellisesti suodata kaikkia muita ärsykkeitä pois. Muita versioita suodatinteoriasta ovat kehittäneet muun muassa Anne Treisman, Deutsch ja Deutsch sekä Donald Norman.
Historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Colin Cherry aloitti valikoivan tarkkaavaisuuden tutkimisen 1950-luvulla tutkiessaan cocktail party-ilmiötä dikoottisen kuuntelun avulla. Cocktail party -ilmiössä tarkkaavaisuus suuntautuu itselle tärkeisiin asioihin, vaikka ympäristö olisi meluisa. Dikoottisessa kuuntelussa koehenkilöille annetaan kuulokkeiden kautta eri viesti kumpaankin korvaan samanaikaisesti ja pyydetään koehenkilöitä kuuntelemaan vain toista viesteistä. Cherryn kokeissa ilmeni, että kuunnellusta viestistä eli pääsanomasta muistettiin lähes kaikki, mutta toisesta viestistä, sivusanomasta ei muistettu mitään. Kokeesta pääteltiin ihmisen olevan niin sanotusti yksikanavainen eli ihminen pystyy keskittymään vain yhteen ärsykkeeseen kerrallaan. [1]
Broadbentin malli[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Broadbent jatkoi dikoottisen kuuntelun kokeita Cherryn jälkeen. Myös Broadbentin kokeissa pääsanomasta suurin osa, mutta sivusanomasta ei. Hän kuitenkin huomasi, että koehenkilöt pystyivät kertomaan fysikaalisia ominaisuuksia sivusanomasta. Koehenkilöt muistivat, oliko sivusanoma puhetta vai musiikkia sekä puhujan sukupuolen, mutta eivät viestin sisältöä. Kokeiden perusteella Broadbent kehitti suodatinteorian sensorisen informaation kulusta tietoisuuteen. [1]
Broadbentin mallin mukaan aisti-informaatio kulkee monien rinnakkaisten aistikanavien kautta lyhytaikaiseen sensoriseen muistiin, joka pystyy säilyttämään informaatiota vain muutaman sekunnin. Jotta ärsyke pääsee merkityksen prosessointijärjestelmiin, sen täytyy kulkea kanavan kautta, jolla on rajallinen kyky välittää informaatiota. Sen takia kaikesta vastaanotetusta kuuloinformaatiota pitää suodattaa läpi pääsevä informaatio. Ärsykkeet suodatetaan läpi fysikaalisten ominaisuuksien perusteella esimerkiksi huomioiden äänenkorkeus ja voimakkuus. Pääsanoman lisäksi muita ärsykkeitä ei päästetä läpi.[2]
Broadbentin malli suodatinteoriasta (1958)
Muut teoriat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Anne Treisman kehitti mallia suodatin-vaimennusteoriaksi, jonka mukaan sivusanomaa käsitellään jossain määrin, vaikka huomio on keskittynyt pääsanomaan. Sivusanoma ei suodatu kokonaan pois vaan vaimentuu ja voidaan nostaa tarvittaessa esiin. Aivot ovat kuitenkin herkistyneet huomaamaan itselle tärkeitä asioita kuten oman nimen tai omaan harrastukseen liittyviä sanoja kuullusta viestistä.[3]
Deutsch ja Deutsch (1963) kehittivät myöhäisen valinnan mallin, jonka mukaan kaikki informaatio analysoidaan merkitykseltään. Informaation analysoinnin jälkeen tehdään valinta tarkkaavaisuuden kohteesta. Tarkkaavaisuuden kohteeksi valitaan merkitykseltään tärkein ärsyke, jota lähdetään prosessoimaan tietoisesti. [4]
Donald Normanin teorian mukaan tarkkaavaisuus on resurssi, jota on rajallinen määrä. Kun huomio keskittyy täysin pääsanoman seuraamiseen, sivusanoman seuraaminen on vaikeampaa. Jos pääsanoma ei vie paljon tarkkaavaisuutta, resursseja riittää muihinkin huomion kohteisiin. Teoria kuvaa ihmisen olevan osittain kaksikanavainen.[3]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c Vilkko-Riihelä, Anneli: Psyyke Psykologian käsikirja, s. 284-285. Porvoo: WSOY, 1999.
- ↑ a b Bundesen, Claus & Habekost, Thomas: Handbook of Cognition, s. 105. SAGE Publications Ltd, 2005.
- ↑ a b Vilkko-Riihelä, Anneli: Psyyke Psykologian käsikirja, s. 286. Porvoo: WSOY, 1999.
- ↑ Sincero, Sarah Mae: Selective attention 11.7.2013. explorable.com. Viitattu 3.5.2023.