Sivistettävyys

Sivistettävyys on yksi kasvatustieteen peruskäsitteistä. Ihmisen sivistettävyyttä on pohdittu jo kasvatustieteen varhaisvaiheista lähtien. Saksan kielen käsite bildsamkeit viittaa ihmisen sivistyskykyisyyteen, ihmisen mukautuvuuteen ja alttiuteen jatkuvalle muutokselle ja uusiutumiselle. Ruotsin kielessä käsitettä vastaa bildbarhet, mutta englanniksi sivistettävyydelle ei ole suoranaista vastinetta. Suomeksi bildsamkeit on käännetty sivistyksellisyydeksi ja sivistettävyydeksi. Sivistettävyyden käsite tuli pedagogiseen kielenkäyttöön 1700- ja 1800-lukujen taitteessa. Johann Friedrich Herbart oli tiettävästi ensimmäinen, joka teki bildsamkeit-käsitteestä pedagogisen käsitteen. Pikkuhiljaa käsite alkoi vakiintua osaksi mannereurooppalaisen pedagogiikan peruskäsitteistöä ja se säilytti keskeisen asemansa 1960-luvulle saakka. Herbartin jälkeen bildsamkeit-käsitettä on kehitelty erityisesti henkitieteellisessä pedagogiikassa. 1960- ja 1970-luvuilla pedagogisten tarkastelumallien haastajiksi nousi kasvatustieteen lähitieteissä kehiteltyjä ideoita. Tällöin bildsamkeit-käsitteen historiassa voidaan katsoa tapahtuneen eräänlainen murros. Sivistettävyyden käsitettä pyrittiin korvaamaan esimerkiksi seuraavilla käsitteillä: oppiminen, oppimiskykyisyys, lahjakkuus ja Suomessa myös koulutettavuus. Nykyään erityisesti Dietrich Benner ja Suomessa Ari Kivelä, Michael Uljens ja Pauli Siljander ovat pyrkineet palauttamaan sivistettävyyden käsitteen takaisin keskeiseen asemaan kasvatustieteessä.

Yleinen merkitys

Sivistettävyys viittaa yleisellä tasolla eräänlaiseen muovautuvuuteen ja plastisuuteen. Ihminen nähdään sopeutumiskykyisenä, uusiin tilanteisiin mukautuvana, kehityskykyisenä ja avoimena uusille oppimiskokemuksille. Klaus Mollenhauerin mukaan syntyessään ihmisellä on tietyt geneettiset edellytykset, mutta hän tarvitsee tukea ja huolenpitoa olennaisesti muita nisäkkäitä pidempään. Ihmisen täytyy kompensoida hoivantarvettaan lajihistoriallisesti kulttuurin avulla ja yksilön kehityshistoriallisesti kasvatuksen ja sivistyksen avulla. Muovautuvuutta voidaan pitää lapsen eräänlaisena taipumuksena tai kehitysmahdollisuutena, mutta sivistettävyyttä voidaan kuvata vain suhteessa ulkoisen maailman kulttuurisiin vaatimuksiin ja odotuksiin. Näin ollen sivistettävyys tai sivistyskykyisyys luodaan aina sosiokulttuurisen maailman vuorovaikutussuhteissa.

Pedagoginen merkitys

1800-luvun alussa determinismi ja transsendentaalinen idealismi eivät antaneet tilaa kasvatukselle, joten Herbart alkoi kehitellä sivistettävyyden käsitettä. Sivistettävyys on eräänlainen perusperiaate tai taustaoletus, joka on kaiken pedagogisen toiminnan ja kasvatuksen kirjoittamaton edellytys ja lähtökohta. Kasvatuksesta puhuttaessa on oletettava kasvatettavan olevan sivistyskykyinen ja sivistyvä. Sivistettävyyden periaatteen mukaan kasvatettavan sivistysprosessi ei tapahdu itsestään niin sanottujen luonnollisten kykyjen tai taipumusten pohjalta. Sivistysprosessiin tarvitaan aina myös ulkopuolista apua eli pedagogista vaikuttamista, sillä kasvatettava ei kykene itse toteuttamaan sivistysprosessiaan. Kasvatettava on tavallaan aina arvoitus sivistettävyytensä ja sivistyskykyisyytensä takia. Ennalta ei voida tietää, minkälainen kasvatettava on sivistyssubjektina tai oppijana tai mikä hänestä tulee, vaan tämä voidaan todeta vasta kasvattajan, kasvatettavan ja yhteiskunnan välisessä pedagogisessa vuorovaikutuksessa. Sivistettävyyden periaate kuvaa sitä, että pedagogisessa vuorovaikutuksessa luodaan edellytyksiä kasvatettavan sivistysmahdollisuuden toteutumiselle. Toisaalta pedagogisessa vuorovaikutuksessa pyritään välttämään ennakko-oletuksia kasvatettavan oppimiskyvystä. Ainoa oletus on kasvatettavan tunnustaminen sivistyväksi olennoksi.

Sivistysprosessi ja kasvatustoiminta

Kasvatettavan sivistysprosessi on avoin mahdollisuus, joka voi toteutua hyvin eri tavoin riippuen kasvatettavan kokemusten muotoutumisesta. Sivistettävyys viittaa siihen, että jokainen uusi kokemus määrittää ihmisen sivistettävyyttä. Kasvatuksella on keskeinen rooli näiden kokemusten tuottamisessa. Sivistettävyys ei ole yksilön piirre, vaan pedagogisen interaktion eli vuorovaikutuksen periaate. Se on ennemmin suhdekäsite kuin psyykkinen kyky tai valmius. Sivistettävyys rakentuu yksilön ominaisuuksien ja ympäristön välisessä vuorovaikutussuhteessa. Sivistettävyys ja kasvatettavuus muotoutuvat sivistysprosessin ja kasvatustoiminnan leikkauspisteessä. Sivistysprosessin kannalta sivistettävyys suhdekäsitteenä viittaa siihen, mitä kasvatettava ei itsessään valmiiksi ole tai mikä ”ei kasva esiin” hänestä itsestään, mutta ei myöskään ole täysin vierasta tai ulkopuolelta tulevaa. Kasvatettavan sivistyskykyisyys ei ole olemassa itsestään, vaan se ilmenee, näyttäytyy ja on tunnistettavissa siellä, missä sille annetaan tila ja mahdollisuus. Sivistettävyys tulee nähdä ihmisten väliseksi sosiokulttuuriseksi ilmiöksi, jota määrittävät yhteiselämän tietyt puitteet. Ihmisen sivistettävyys ja sivistyskykyisyys ilmenevät kasvatustodellisuuden konkreettisissa yhteyksissä. Ne ilmenevät sellaisissa kasvatus- ja opetustilanteissa, joissa kasvatettava tunnustetaan sivistyväksi, sivistykselliseksi ja sivistettäväksi olennoksi. Näin ollen voidaan sanoa kasvattajan luovan sivistettävyyden omassa pedagogisessa toiminnassaan.

Lähteet

Siljander, P., 2014. Systemaattinen johdatus kasvatustieteeseen, Peruskäsitteet ja pääsuuntaukset, Tampere: Vastapaino