Polysykloheksyleenidimetyleenitereftalaatti
Polysykloheksyleenidimetyleenitereftalaatti eli PCT on polyestereihin kuuluva polymeeri. Sen monomeerit ovat 1,4-sykloheksaanidimetanoli ja tereftaalihappo. Polysykloheksyleenidimetyleenitereftalaatilla on useita erikoiskäyttökohteita esimerkiksi sähkötekniikassa.
Ominaisuudet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Polysykloheksyleenidimetyleenitereftalaatin ominaisuudet riippuvat huomattavasti sen valmistuksessa käytettävän 1,4-sykloheksaanidimetanolin cis- ja trans-isomeerien suhteesta. Usein 1,4-sykloheksaanidimetanoli on seos, jossa on 70 % trans-isomeeria ja 30 % cis-isomeeria. Polymeerin sulamispiste on 250–315 °C ja lasisiirtymälämpötila on 87–105 °C. Mitä enemmän polysykloheksyleenidimetyleenitereftalaatissa on trans-1,4-sykloheksaanidimetanolia sitä korkeammat ovat sen sulamispiste ja lasisiirtymälämpötila. Aine käyttäytyy kuumennettaessa termoplastisesti. Polymeeri kestää korkeita lämpötiloja ja useiden kemikaalien vaikutuksia. Se kuitenkin hydrolysoituu emästen vaikutuksesta. Yhdiste luokitellaan puolikiteiseksi tai kiteiseksi polymeeriksi. Polysykloheksyleenidimetyleenitereftalaatin on polyetyleenitereftalaattia kovempaa, mutta hauraampaa. Mekaanisia ominaisuuksia voidaan parantaa tekemällä polymeeristä komposiitti lasikuidun kanssa. Komposiitin tiheys riippuu lasikuidun määrästä ja on 1,3–1,7 g/cm3.[1][2][3][4]
Valmistus ja käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Polysykloheksyleenidimetyleenitereftalaattia valmistetaan 1,4-sykloheksaanidimetanolin ja tereftaalihapon välisellä kondensaatioreaktiolla. Reaktioseokseen voidaan lisätä hieman myös isoftaalihappoa.[1][2][3][4]
Polysykloheksyleenidimetyleenitereftalaatista valmistetaan niin kalvoja, kuituja kuin kappaletuotteitakin ruiskuvalamalla. Polymeerin käyttökohteita ovat esimerkiksi kytkimet, pistokkeet, autojen osat, pakkaukset ja uuninkestävät ruuanlaittoastiat.[1][2][3][4][5]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c Anthony J. East :"Polyesters, Thermoplastic", teoksessa Kirk-Othmer Encyclopedia of Chemical Technology, John Wiley & Sons, New York, 2006.
- ↑ a b c Erik Gubbels, Thomas Heitz, Motonori Yamamoto, Vinit Chilekar, Sirus Zarbakhsh, Michael Gepraegs, Horst Köpnick, Manfred Schmidt, Wilhelm Brügging, Jörn Rüter & Walter Kaminsky: "Polyesters", teoksessa Ullmann's Encyclopedia of Industrial Chemistry, John Wiley & Sons, New York, 2018.
- ↑ a b c George Wypych: Handbook of Polymers, s. 346–348. ChemTech Publishing, 2022. ISBN 978-1-927885-96-3. Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 23.11.2023). (englanniksi)
- ↑ a b c Marianne Gilbert: Brydson's Plastics Materials, s. 536. Butterworth-Heinemann, 2017. ISBN 978-0-323-35824-8. (englanniksi)
- ↑ James F. Carley: Whittington's Dictionary of Plastics, s. 375. CRC Press, 1993. ISBN 1-56676-090-9. Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 23.11.2023). (englanniksi)