Polyftaaliamidi
Polyftaaliamidi eli PPA on polyamideihin kuuluva polymeeri, jonka valmistuksessa käytetään aromaattisia dikarboksyylihappoja ja alifaattisia diamiineja. Polyftaaliamideilla on korkean sulamispisteensä ja hyvän kestävyytensä vuoksi useita käyttökohteita.
Ominaisuudet, valmistus ja käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Polyftaaliamidien valmistuksessa käytettävistä dikarboksyylihapoista vähintään 55 % on tereftaalihappoa tai isoftaalihappoa. Muut dikarboksyylihapot voivat olla alifaattisia, esimerkiksi adipiinihappoa. Diamiineina käytetään usein heksametyleenidiamiinia tai metyylipentanediamiinia. Polyftaaliamidien sulamispiste on polymeeriksi korkea, noin 294–332 °C. Aineen moolimassa on useimmiten 11 000–14 000 g/mol. Polyftaaliamidin lasisiirtymälämpötila on noin 50 °C ja kiteisyysaste 33–45 %. Tereftaalihaposta valmistetut polyftaaliamidit ovat kiteisempiä kuin isoftaalihaposta valmistetut, mikä johtuu siitä, että isoftaalihappo aiheuttaa polymeeriketjuun taitteen ja ketjun pakkautuminen ei ole yhtä täydellistä. Polyftaaliamidi ei reagoi useiden kemikaalien kanssa ja liukenee vain fenoleihin. Polyftaaliamidit kestävät hyvin kulutusta, eivät viru ja niiden mekaaninen kestävyys on hyvä. Polymeeri saattaa kuitenkin olla haurasta, ja sitkeyttä parannetaankin seostamalla mukaan lasikuitua. Polyftaaliamidien tiheys on 1,2–1,5 g/cm3, ja lasikuitu lisää tiheyttä.[1][2][3][4][5]
Polyftaaliamideja valmistetaan kuumentamalla dikarboksyylihappoja diamiinien kanssa. Reaktio on tyypiltään polykondensaatioreaktio ja katalyyttinä käytetään happoja. Markkinoille polymeeri tuli vuonna 1991.[1][2][4][5]
Polyftaaliamidia käytetään useissa korkeiden lämpötilojen kestoa ja kulutuksenkestoa vaativissa sovelluksissa. Niitä ovat muun muassa ajoneuvojen moottoreiden kuoret, pumput, kytkimet, autojen polttoaineputket, ajoneuvojen valaisinten osat, kodinkoneiden osat ja kaasuputket.[1][2][4][5]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c Fabio Garbassi & Riccardo Po: "Engineering Thermoplastics", teoksessa Kirk-Othmer Encyclopedia of Chemical Technology, John Wiley & Sons, New York, 2001.
- ↑ a b c Tony Whelan: Polymer Technology Dictionary, s. 334. Springer, 1994. ISBN 0-412-58180-9. (englanniksi)
- ↑ George Wypych: Handbook of Polymers, s. 546. ChemTech Publishing, 2022. ISBN 978-1-927885-96-3. Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 3.11.2023). (englanniksi)
- ↑ a b c Charles A. Harper, Edward M. Petrie: Plastics Materials and Processes, s. 442–443. John Wiley & Sons, 2003. ISBN 0-41-45603-9. Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 3.11.2023). (englanniksi)
- ↑ a b c Mateo Gonzalez de Gortari, Manjusri Misra & Amar K. Mohanty: Polyphthalamide polymers: A review on synthesis, properties, and advance manufacturing and emerging applications. Journal of Applied Polymer Science, 2022, 139. vsk, nro 40. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 3.11.2023. (englanniksi)