Lähdekoodi sivulle Pelagiolaisuus

{{Lähteetön}}
'''Pelagiolaisuus''' tarkoittaa [[Pelagius (teologi)|Pelagiuksen]] ja hänen kannattajiensa näkemystä, jonka mukaan ihmisellä on [[vapaa tahto]] ja luonnollinen kyky elää [[synti|synnittömästi]] ja ansaita siten iankaikkinen autuus pelkästään omalla kilvoituksella ja rakkauden kaksoiskäskyn toteuttamisella (Luuk 10:25–28). Pelagiolaisuus pohjaa ensisijaisesti [[evankeliumi|evankeliumeihin]] ja [[Jeesus|Jeesuksen]] opetukseen tekojen merkityksestä pelastuksessa (Matt 16:27, Luuk 10:25–28, Mark 12:28–34, Matt 25:31–45).

Pelagiolaisuuden taustalla oli huoli kristittyjen moraalista: ''jos ihmisen teoilla ei ole mitään merkitystä, niin miksi lainkaan elää hyveellisesti?'' Kyseessä oli myös vastausyritys ihmisen kyvyttömyyttä korostavaan kristillisyyden pääsuuntaukseen: ''jos ihminen on täysin kyvytön tekemään mitään hyvää, niin miten hän voi olla vastuussa teoistaan''?{{lähde?}}

Antiikin aikana erityisesti kirkkoisä [[Augustinus]] vastusti pelagiolaisuutta muun muassa teoksessaan ''[[Henki ja kirjain]]''. Augustinus painotti [[Paavalin kirjeet|Paavalin kirjeitä]], varsinkin [[Kirje roomalaisille|Roomalaiskirje]]ttä, ja uskon merkitystä tekojen sijaan. Pelagiolaisuus julistettiinkin vuonna 419 [[Karthagon kirkolliskokous|Karthagon kirkolliskokouksessa]] harhaopiksi. Siitä myöhemmin kehittynyt [[semipelagiolaisuus]] puolestaan julistettiin harhaopiksi [[Orangen kirkolliskokous|Orangen kirkolliskokouksessa]] vuonna 529. 

Pelagiolaisuus aiheutti ongelman kirkolle ja sen auktoriteetille: jos ihminen kykenee löytämään Jumalan omin voimin, tällöin Kristuksen sovitustyöllä ei enää ole merkitystä, eikä Kristuksella ole enää vapahtajan asemaa, vaan hänellä on arvo enää profeettana ja opettajana. Lisäksi tällöin doktriini ''ei pelastusta kirkon ulkopuolella'' menettää mielekkyytensä. Tämän vuoksi se julistettiin kerettiläisyydeksi. Augustinus oli esittänyt [[predestinaatio]]-opin, mutta se ei koskaan noussut kirkon viralliseksi linjaksi. Katolinen kirkko omaksui perisyntikäsityksen, jonka mukaan [[perisynti]] ei ole synti sellaisenaan, vaan syntiä aiheuttava tila, [[Efesoksen kirkolliskokous|Efesoksen kirkolliskokouksessa]] vuonna 439.

Pelagiolaisuus nousi esille uudelleen reformaation aikana erityisesti [[Erasmus Rotterdamilainen|Erasmus Rotterdamilaisen]] opettamana, ja kristillinen humanismi, vastakohtana [[fundamentalismi]]lle, nojaa pelagiolaisuuteen. Pelagiolaisuus tuotiin [[luterilaisuus|luterilaisuuteen]] [[filippistit|filippistien]] taholta, vaikka [[Martti Luther]] itse pitikin sitä ''kirottuna harhaoppina'' ja tuomitsi sen ankarasti. Oppi ihmisen teoista näkyy erityisesti [[lain kolmas käyttö|lain kolmannessa käytössä]].

{{Kristinuskon historia}}
[[Luokka:Antiikin kristillisyys]]