Neuvostoliiton ulkoasiainministeriö
Neuvostoliiton ulkoasiainministeriö (ven. Министерство иностранных дел, Ministerstvo inostrannyh del, lyhenne MID) oli Neuvostoliiton ulkoasiainhallinnosta vastaava ministeriö 1946 alkaen. Tätä ennen sitä kutsuttiin Neuvostoliiton ulkoasiainkansankomissariaatiksi valtion perustamisesta vuonna 1922 alkaen. Ennen Neuvostoliiton lakkauttamista vuonna 1991 ulkoasiainministeriö nimettiin uudelleen ulkosuhteiden ministeriöksi. Seuraavana vuonna Venäjä julistautui Neuvostoliiton lailliseksi seuraajaksi, minkä jälkeen Neuvostoliiton ulkosuhteiden ministeriön korvasi Venäjän ulkoministeriö.
Toiminta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Neuvostoliiton ulkoasiainministeriötä johti vuoteen 1991 asti Neuvostoliiton ulkoministeri. Hänen apunaan päätöksenteossa toimi kollegio, johon kuuluivat ulkoministerin lisäksi varaulkoministerit, Neuvostoliiton kommunistisen puolueen (NKP) pääsihteeri ja 14 muuta jäsentä. Vuonna 1990 kollegioon kuului yhteensä 27 jäsentä. Ulkoasiainministeriön tärkein tehtävä oli ohjata yhdessä NKP:n keskuskomitean kansainvälisen osaston kanssa Neuvostoliiton ulkopolitiikkaa, jonka tuli perustua marxismi-leninismin ideologiaan. Ulkoasiainministeriö myös edusti maataan ulkomailla, kävi neuvotteluita ulkomaiden edustajien kanssa, vastasi Neuvostoliiton taloudellisista eduista ulkomailla yhdessä ulkomaankauppaministeriön kanssa, levitti ulkomailla propagandaa ja nimitti suurlähettiläitä alemman tasoiset diplomaatit. Suurlähettiläät, kuten myös ulkoministerin, nimitti ministerineuvosto. Ulkoasiainministeriön julkisuudelta salassa pidetty tehtävä oli ulkomailla suoritettujen tiedusteluoperaatioiden ohjaaminen.[1]
Ministeriön hallinto oli jaettu maantieteellisiin alueisiin ja erilaisiin toimintoihin perustuviin osastoihin ja hallinnonaloihin, joista vastasivat varaulkoministerit tai muut kollegion jäsenet. Maantieteellisiin alueisiin perustuvia osastoja olivat esimerkiksi Euroopan, Latinalaisen Amerikan, Aasian ja Afrikan osastot, toimintoihin perustuvia puolestaan esimerkiksi kansainvälisten järjestöjen ja kulttuuriasioiden osastot. Hallintoa organisoitiin uudelleen vuonna 1986 ja vuoden 1987 alussa.[2][1]
Lähetystöt
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Helsingin-lähetystö oli muodollisesti kokonaisuudessaan ulkoasiainministeriön alainen ja lähettiläs kaikkien siellä toimineiden diplomaattien päällikkö, mutta tosiasiassa vain osa diplomaateista oli pelkästään ulkoasiainministeriön palveluksessa.[3]
Työntekijöitä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Aleksandr N. Abramov, Pohjoismaiden osaston päällikkö vuosina 1945–1946 ja 1948–1949, Suomen-lähettiläs vuosina 1946–1948, Israelin-lähettiläs vuosina 1953–1959[4][5]
- Georgi Farafonov, Islannin-suurlähettiläs vuosina 1975–1979[6]
- Pavel Orlov, Pohjoismaiden osaston päällikön sijainen ja päällikkö vuosina 1948–1952[4][7]
- Grigori Savonenkov, Suomen-lähettiläs vuosina 1948–1951[4][8]
- Jelisei Sinitsyn, Pohjoismaiden osaston päällikkö, Saksan osaston päällikkö vuosina 1948–1950[9]
- Vladimir Stepanov, Suomen-suurlähettiläs vuosina 1973–1979[10]
- Ivan Tugarinov, Keski-idän osaston päällikkö vuosina 1960–1963, Alankomaiden-suurlähettiläs vuosina 1963–1966[11]
- Aleksei Zaharov, Suomen-suurlähettiläs vuosina 1959–1965, Pohjoismaiden osaston päällikkö vuosina 1965–1967[11]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b Ministry of Foreign Affairs (Soviet Union) military-history.fandom.com.
- ↑ Soviet Union - The Ministry of Foreign Affairs country-data.com.
- ↑ Rentola, Kimmo: Niin kylmää että polttaa, s. 641. Otava, 1997. ISBN 951-1-14497-9
- ↑ a b c Polvinen, Tuomo: Hirmuisten vuosien valtiomies. J. K. Paasikivi 1870-1956, s. 204. Minerva, 2021. ISBN 978-952-375-287-0
- ↑ Rentola, Kimmo: Niin kylmää että polttaa, s. 644. Otava, 1997. ISBN 951-1-14497-9
- ↑ Rentola s. 646.
- ↑ Rentola s. 651.
- ↑ Rentola s. 653–654.
- ↑ Rentola, Kimmo: Niin kylmää että polttaa, s. 654. Otava, 1997. ISBN 951-1-14497-9
- ↑ Rentola s. 655.
- ↑ a b Rentola, Kimmo: Niin kylmää että polttaa, s. 656-657. Otava, 1997. ISBN 951-1-14497-9