Keskustelu:Barokkiviulu

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Tämä artikkeli on lähes kauttaaltaan harhaanjohtava ja sisältää vakavia asiavirheitä. Siihen saakka että olen löytänyt sopivat lähdeviitteet niiden korjaamiseksi, listaan tässä merkittävimmät niistä.

"Tärkein sointiin vaikuttava rakenne-ero barokkiviulun ja nykyviulun välillä on nykyviulun huomattavasti suurempi kielten jännitys: ero on noin 25 prosenttia." Se, minkälaiset kielet viulisti laittaa soittimeensa, ei ensinnäkään ole rakenne-ero vaan soittajan tapauskohtainen valinta. Toisekseen kielten jännite riippuu suuresti käytetystä viritystasosta; 1500-1600-luvuilla viritystaso vaihteli paikallisesti n. välillä A=380 Hz ja A=470 Hz, ts. korkeimmillaan se oli puolisävelaskelen korkeampi kuin nykyään käytössä oleva standardi A=440-444 Hz. Mikä tärkeintä, lähes kaikki historialliset viulun kielitykset 1500-luvulta 1800-luvulle tuottavat nykyistä standardia matalammassakin viritystasossa SUUREMMAN jännitteen kuin yleisimmät nykyaikaiset kielitykset nykyisessä standarditasossa.

"1800-luvulla romanttinen sävellystyyli sekä konserttien siirtyminen yhä suurempiin saleihin vaativat muutoksia viulunkin rakenteeseen äänenvoimakkuuden lisäämiseksi." Tässä ei ole nyt otettu huomioon että kautta historiansa viulua on käytetty kirkkomusiikkisoittimena, ts. sillä on soitettu valtavissa katedraaleissa. Yli 150 vuoden aikana, alkaen keksimisestään joskus 1500-luvun puolivälissä, 1800-luvun alkuun asti, barokkiviulu mitä ilmeisimmin koettiin tähän käyttöön täysin riittäväksi soittimeksi. Korrelaatio konserttikulttuurin muutoksen ja viulun rakennemuutosten välillä on siis vähintään paljon monisyisempi asia.

"Viulun kaulaa pidennettiin ja kestävyyden varmistamiseksi se käännettiin kaikukoppaan nähden jyrkempään kulmaan alaspäin. Kaulan kiinnitys toteutettiin liimaamalla barokkiviulun ruuvikiinnittyksen sijaan." Tarkalleen ottaen viulun kaulaa ei pidennetty, eikä - toisin kuin joskus kuulee väitettävän - kaulan asettaminen selvästi havaittavaan kulmaan kaikukoppaan nähden välttämättä vaikuttanut siihen, missä kulmassa otelaudan yläreuna oli suhteessa kaikukoppaan. Vertailu alkuperäisessä asussaan säilyneiden barokkisoittimien ja alkuperäisessä asussaan säilyneiden 1800-luvun alussa tehtyjen viulun kaulojen "modernisointien" välillä osoittaa että kaulaa lähinnä muotoiltiin ylä- ja alapäästään sellaiseksi että se antoi viulistin kädelle enemmän liikkumavaraa. Tämä helpotti yläasemissa soittamista ja vibraton käyttöä ensimmäisessä asemassa soitettaessa, mitkä käytännöt yleistyivät 1800-luvun alkupuolella solistisessa soitossa. Kaulan konstruktion kestävyyden kanssa tällä ei ole mitään tekemistä, tai jos on, korrelaatio on päinvastainen kuin artikkelin kirjoittaja esittää. Barokkityyliset kaulaliitokset, joista yleisin oli mm. cremonalaisten käyttämä tekniikka jossa kaula sekä liimattiin että kiinnitettiin nauloilla yläklossiin, on huikeasti kestävämpi kuin "moderni" kaulaliitos jossa kaula upotetaan muutaman millin syvyydeltä yläklossiin ja "pelkästään" liimataan. Ruuveja ei tiettävästi ole koskaan käytetty barokkiviulun kaulan kiinnittämiseen, koska niiden valmistaminen tuon aikaisella tekniikalla oli huomattavasti vaikeampaa ja kalliimpaa kuin naulojen.

"Kaulan muutosten vuoksi myös tallaa oli korotettava ja otelautaa pidennettävä." Tässä kirjoittaja ei selvästi lainkaan ymmärrä mistä puhuu. Viulun tallan korkeudessa ei 1800-luvulle tultaessa tapahtunut minkäänlaista merkittävää tai yksiselitteistä muutosta. Esim. alkuperäisessä asussaan säilyneessä Jacob Stainer -viulussa vuodelta 1679 ja Paganinin Guarneri-viulussa, joka on säilytetty sellaisena kuin miksi se jäi Paganinin kuoltua, tallakorkeus on jokseenkin sama. Pidemmät otelaudat puolestaan olivat aivan puhtaasti seuraus siitä että Paganinin kaltaiset virtuoosit käyttivät yleistyvässä määrin soittimen koko äänialaa niin korkealle kuin se suinkin oli mahdollista.

"Tallaa siirrettiin myös taemmas." Tämä ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Tallan sijoittamisesta hyvinkin taakse, so. lähemmäs soittajaa, on kyllä todisteita barokin ajalta mutta ei 1800-luvulta, jolloin viimeistään asia standardoitiin lopullisesti ns. klassisen musiikin piirissä.

"Barokkiviulun kaukukoppa ei tätä kasvanutta kielten jännitystä olisi kestänyt, joten bassopalkki oli vaihdettava 2-3 kertaa tukevampaan. Myös äänipinna piti tehdä paksummaksi ja siirtää tallan mukana taemmas." Kuten todettua, kielten jännite ei 1800-luvulle tultaessa kasvanut. Syy paksumpiin bassopalkkeihin oli luultavasti se, että Stradivarista ja Guarnerista alkaen yleistyi viulumalli jossa kannen ja pohjan muoto eli holvaus oli matalampi/loivempi, mikä vähensi kannen rakenteellista kestävyyttä bassopalkin kohdalla. Äänipinnan paksuudella tuskin on käytännössä minkäänlaista vaikutusta sen kestävyysominaisuuksiin; soinnin sävyyn se kyllä voi vaikuttaa.

"Selvää oli, että barokkiviulun suolikielet oli vaihdettava metallisiin. Kohonneen viritystason vuoksi metallisia E-kieliä tosin oli käytössä jo 1700-luvun lopulla[...]" Viulun tyypillinen kielitys vielä 1800-1900-lukujen vaihteessa koostui luonnonsuolesta punotuista E-, A- ja D-kielistä joissa ei ollut metallia, ja G-kielestä jossa oli metallilankapäällys kierrettynä suolesta tehdyn ytimen ympärille. Nykyisen kaltaiset täysin metalliset E-kielet keksittiin vasta 1900-luvulla, ja metallipäällysteiset A- ja D-kielet yleistyivät vasta 1900-luvun jälkipuolella. Mm. Jascha Heifetz käytti metallista E-kieltä, metallipäällysteistä suoli-G-kieltä ja päällystämätöntä suoli-A:ta ja -D:tä.

"Kohonneesta kielten jännityksestä riippumattomia eroja barokki- ja nykyviulun välillä ovat nykyviulun ohennetut kansi ja pohja, joissain tapauksissa suurennetut f-aukot, kaarevampi talla[...]" On totta, että 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa suuri osa vanhoista viuluista joutui käsittelyyn jossa kantta ja pohjaa ohennettiin paikoitellen erilaisen soinnin saavuttamiseksi. Toisaalta nykyrakentajien keskuudessa on yleistä käyttää suurempia ainepaksuuksia kuin missään vanhoissa soittimissa. F-aukkojen ja tallan mitoituksessa ja muotoilussa on aina ollut jokseenkin samanlainen määrä varianssia riippuen rakentajasta, joten yllä olevan kaltaista kategorista väittämää ei voida esittää.

Jousesta puheenollen, nykyjousen kaltaiset mallit, joissa jousen puu on muotoiltu sisäänpäin kaartuvaksi, alkoivat yleistyä jo 1700-luvun puoleenväliin tultaessa. Erityisesti italialaiset viulistit käyttivät näitä jousia joita nykyään englannin kielessä kutsutaan nimellä "sonata bow". Käärmepuu ja muut barokin aikana jousenrakennuksessa käytössä olleet puulajit ovat 1800-luvulla yleistyneeseen pernambuk-puuhun (pernambuco) verrattuna kaikkea muuta kuin taipuisia; niiden ominaistiheys ja -jäykkyys ovat tyypillisesti pernambucoa suuremmat. Näiden puulajien muotoilu modernien jousten valmistamiseen käytetyllä kuumennus- ja taivutusmenetelmällä vaatii valtavasti vaivaa ja voimankäyttöä pernambucoon verrattuna, ja tämä käsittely yleensä pilaa puun luonnolliset ominaisuudet. Siksi kalleimmat nykyaikaiset barokkijousten kopiot ovat muotoon leikkaamalla valmistettuja. Ptmattson (keskustelu) 26. maaliskuuta 2013 kello 20.08 (EET)