Kalle Korhonen (jääkäri)
Kalle Leonhard Korhonen (16. joulukuuta 1892 Kajaanin maalaiskunta – 10. lokakuuta 1964) oli suomalainen jääkärivänrikki. Hän oli monta sotaa nähnyt veteraani, joka oli talvisodassa vääpelinä muun muassa torjumassa Summassa ylivoimaista vihollista.[1][2]
Perhetausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Lauri Korhonen ja Elsa Moilanen. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1925 Sigrid Elviira Honkasen kanssa.[1][2]
Opinnot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Korhonen kävi kansakoulun.[1][2]
Jääkärikausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Korhonen työskenteli maanviljelijänä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan jääkäripataljoona 27:n pioneerikomppaniaan 9. maaliskuuta 1916. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Schmardenissa sekä Aa-joella. Pataljoonan rintamalta paluun jälkeen hänet 10. heinäkuuta 1917 alkaen pataljoonan 2. konekiväärikomppaniaan.[1][2]
Suomen sisällissota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Korhonen saapui Suomeen (Vaasaan) jääkäreiden pääjoukon mukana aliupseeriksi ylennettynä 25. helmikuuta 1918. Hänet komennettiin Suomen sisällissotaan aluksi kiväärinjohtajaksi 10. jääkäripataljoonan konekiväärikomppaniaan, josta hänet siirrettiin 12. huhtikuuta 1918 alkaen joukkueenjohtajaksi 2. Jääkärirykmentin 6. jääkäripataljoonan konekiväärikomppaniaan. Hän otti osaa sisällissodan taisteluihin Tampereella ja Karjalankannaksella muun muassa Kuokkalassa.[1][2]
Sisällissodan jälkeinen aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Korhonen siirrettiin sisällissodan jälkeen 18. heinäkuuta 1918 alkaen koulutusaliupseeriksi Pioneerikoulutuspataljoonaan ja 1. marraskuuta 1918 alkaen Porin jalkaväkirykmentti 2:een, joka tunnettiin myöhemmin nimellä Savon jääkärirykmentti. Rykmentissä hänet määrättiin 1. kesäkuuta 1919 alkaen 3. konekiväärikomppanian vääpeliksi.[1][2]
Korhonen osallistui vuonna 1920 Porajärven puolustukseen, jonka jälkeen hän erosi armeijasta 1. lokakuuta 1920 ja siirtyi Suojeluskuntajärjestön palvelukseen 1. marraskuuta 1920 ja hänet sijoitettiin konekiväärinohjaajaksi Kyminlaakson suojeluskuntapiiriin, missä hän palveli 1. joulukuuta 1920 saakka. Takaisin armeijan palvelukseen Korhonen astui 1. joulukuuta 1920 ja hänet sijoitettiin Savon jääkärirykmentin 3. konekiväärikomppaniaan. Armeijasta hän erosi jälleen 31. toukokuuta 1922, mutta astui takaisin palvelukseen jo 18. heinäkuuta 1923 ja tällä kertaa hänet sijoitettiin vääpeliksi Porin rykmenttiin 2. konekiväärikomppaniaan. Rykmentissä hänet siirrettiin 1. elokuuta 1928 II pataljoonan rehumestariksi ja 1. toukokuuta 1934 alkaen 1. komppanian varusmestariksi sekä 1. marraskuuta 1934 alkaen 3. komppanian ase- ja ampuma-aliupseeriksi kunnes 1. kesäkuuta 1937 hänet viimein siirrettiin I pataljoonan keittiömestariksi.[1][2]
Talvi- ja jatkosota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Korhonen osallistui talvisotaan vääpelinä Jalkaväkirykmentti 15:ssä ja osallistui taisteluihin Summassa, Suokannassa ja Viipurissa. Välirauhan aikana hän jatkoi samassa tehtävässä.[2]
Jatkosodan puhjetessa hänet siirrettiin muonitusvääpeliksi Jalkaväen aliupseerikouluun, josta hänet siirrettiin edelleen muonavarastonhoitajaksi Jalkaväenkoulutuskeskus 15:een. Vuonna 1942 hänet siirrettiin talousupseeriksi Sotavankileiri 6:een, mistä hänet siirrettiin vuonna 1944 leiripäällikön apulaiseksi Sotavankileiri 7:ään. Leirillä hän kumminkin sairastui ja joutui hoidettavaksi sotasairaalaa, mistä päästyään hän erosi vakinaisesta palveluksesta vuonna 1944. Sotien jälkeen hän teki tilapäistöitä ja joutui vuonna 1956 sairaalahoitoon Turkuun. Hänet haudattiin Turkuun.[2]
Ylennykset ja kunniamerkit .svg){kind=small}
| Ylennykset | Kunniamerkit | |
|
         |
|
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Puolustusministeriön Sotahistoriallisen toimiston julkaisuja IV, Suomen jääkärien elämäkerrasto, WSOY Porvoo 1938.
- Sotatieteen Laitoksen Julkaisuja XIV, Suomen jääkärien elämäkerrasto 1975, Vaasa 1975 ISBN 951-99046-8-9.