Herman Nohl

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Herman Nohl (7. lokakuuta 1879 Berliini27. syyskuuta 1960 Göttingen) oli 1920-luvulla henkitieteellis-hermeneuttisen sosiaalipedagogiikan merkittävimpiä saksalaisia teoreetikoita. Koulutukseltaan Nohl oli filosofi ja hän toimitti muun muassa vuonna 1928 Pedagogiikan käsikirjan.

Nohlin mukaan sosiaalipedagogiikan tehtävänä oli ottaa vastuuta lasten ja nuorten kasvatuksesta tapauksissa, joissa kodin ja koulun antama kasvatus oli riittämätöntä. Nohl kehitti sosiaalipedagogiikkaa arkipäivän pedagogiikan suuntaan, hän oli myös ajattelussaan hyvin yksilökeskeinen. Nohl piti pedagogisessa toiminnassa tärkeimpänä kasvattajan ja kasvatettavan persoonallista suhdetta. Hän näki sosiaalipedagogiikan autonomisena nuortenhuollon teoriana, jonka keskeisenä tavoitteena oli yksilön tahdon herättäminen itseapuun sekä vastuullisuuteen itsestä ja yhteiskunnasta.

Nohlin henkitieteellis-hermeneuttisen sosiaalipedagogiikan tulkinnan lähtökohtana oli sosiaalipedagoginen käytäntö ja tavoitteena tämän käytännön ymmärtäminen sitä muovanneiden historiallisten, yhteiskunnallisten, kulttuuristen ja psyykkisten tekijöiden kautta. Hänen pyrkimyksenä oli herättää pedagoginen henki elämän kaikilla alueilla, joilla ihmisten välille muodostuu kasvatuksellinen suhde. Nohlin näkemys pedagogiikasta kattaa näin ihmisen elämänkaaren imeväisestä aikuisuuteen.

Nohl kehitti henkitieteelliseltä pohjalta ajatusta autonomisesta sosiaalipedagogiikkatieteestä. Sosiaalipedagogiikka saattoi kehittyä itsenäisenä tieteenä ja oppialana autonomisen pedagogiikkatieteen kautta. Hänen tähtäyspisteenä oli ihmisen siveellinen kohottaminen yhä ihmisarvoisempaan elämään. Itsenäisen sosiaalipedagogiikkatieteen ohjelmassa lähtökohtana oli ajatus tieteen ja toiminnan, teorian ja käytännön vastavuoroisuudesta.

Henkitieteellisen sosiaalipedagogiikan tuli olla käytännön toimintaa ymmärtävä tiede, joka palvelee sosiaalipedagogista käytäntöä ja on olemassa sitä varten. Tällä sosiaalipedagogiikalla oli kaksi kohdealuetta: toisaalta yksilön materiaalinen, taloudellinen, siveellinen ja oikeudellinen hätä ja toisaalta yhteiskunnan laajat mittasuhteet saavuttanut sosiaalinen ja kulttuurinen kriisi. Nohlin mukaan olen-naista henkitieteellisessä sosiaalipedagogisessa suhteessa on joustavuus ja herkkyys, subjektiuden mahdollistava vastavuoroisuus sekä huomion kiinnittäminen ihmisen yksilöllisiin tarpeisiin ja mahdollisuuksiin. Tässä työotteessa on siis kyse spontaaniudesta, luovuudesta ja ainutkertaisuutta korostavan inhimillisen vuorovaikutuksen periaatteesta. Pedagogisen suhteen ydin ja samalla kaiken pedagogisen vaikutuksen edellytys on pedagogiseen rakkauteen perustuva luottamus.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Hämäläinen, J & Kurki, L: Sosiaalipedagogiikka. Porvoo: WSOY, 1997.
  • Ranne, K: Sosiaalipedagogiikan ydintä etsimässä. Turku: Painosalama Oy, 2002.