Henry Sweet
| Henry Sweet | |
|---|---|
 |
|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | [1] Lontoo [2] |
| Kuollut | 30. huhtikuu 1912 Oxford |
| Kansalaisuus | Ison-Britannian ja Irlannin yhdistynyt kuningaskunta |
| Koulutus ja ura | |
| Opinnot | Balliol College, King's College School, Bruce Castle School |
| Instituutti | Oxfordin yliopisto |
| Tutkimusalue | Filologia |
Henry Sweet (15. syyskuuta 1845 Lontoo, Britannia – 30. huhtikuuta 1912 Oxford, Britannia) oli brittiläinen kielitieteilijä ja filologi, joka usein mainitaan 1800-luvun merkittävimmäksi foneetikoksi.[3] Hänet tunnetaan etenkin foneettisen tarkekirjoituksen varhaisena kehittäjänä[4] sekä pitkään käytössä pysyneiden englannin ja muinaisnorjan kieltä esittelevien kielioppien ja lukemistojen (Sweet 1876, 1884, 1886) kirjoittajana. Vuosina 1875–78 hän toimi brittiläisen arvostetun Philological Society’n puheenjohtajana, mutta niin ennen puheenjohtajakauttaan kuin sen jälkeenkin oli siinä keskeisessä vaikuttajaroolissa.[5]
Elämä ja ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ennen yliopistoa Sweet opiskeli Lontoossa King’s Collegessa.[6]
Kielitieteeseen Sweet tutustui ensi kertaa opiskellessaan alle 20-vuotiaana jonkin aikaa Saksassa Heidelbergin yliopistossa (1864). Tämän jälkeen hän siirtyi muutamaksi vuodeksi työhön kaupalliselle alalle, kunnes luki samana vuonna 1867 ilmestyneet Alexander Melville Bellin Visible speechin ja Rasmus Raskin anglosaksin kieliopin englanninnoksen, jotka johdattivat hänen mielenkiintonsa germaanisten kielten historiallis-vertailevaan tutkimukseen. Myöhemmin hän kiinnostui myös oikeinkirjoitusuudistukseen liittyvistä asioista.[5]
Näiden innostamana hän aloitti yliopisto-opinnot Oxfordin Balliol Collegessa tuolloin myöhäisellä ikää, 24-vuotiaana. Jo ensimmäisenä opiskeluvuonnaan (1869) hän julkaisi Transactions of the Philological Society -lehdessä artikkelin englannin th:n historiasta, jota hän vielä pari vuotta myöhemmin kehitti edelleen. Vuonna 1871, edelleen vasta opiskelijana, hän toimitti keskiaikaisen Wessexin kuninkaan Alfred Suuren käännöksen paavi Gregorius Suuren teoksesta Cura Pastoralis (’sielunhoito’). Hänen teokseen kirjoittamansa kommentaarin katsotaan olleen käynnistämässä muinaisenglannin murteiden tutkimuksen. Hänestä oli nopeasti kasvanut yksi anglosaksin arvostetuimpia ja tunnustetuimpia asiantuntijoita.[5][6]
Alun menestyksestä huolimatta Sweetin ura oli kokonaisuudessaan ohdakkeinen. Suoriuduttuaan heikosti ns. Greats-tutkinnossa (Literae humaniores) hänen etenemisensä Oxfordissa pysähtyi. Lontoon University Collegeen perustettua vertailevan filologian professuuria hän ei saanut haettuaan sitä vuonna 1876. Vuonna 1885 hän ei onnistunut saamaan Oxfordista vasta perustettua englannin kielen ja kirjallisuuden Merton-professuuria. Tämän seurauksena hän teki tutkimustaan pitkään ilman minkään yliopiston tarjoamaa tukea, yksin.[5]
Merkitys kielentutkimukselle[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vaikutus kokeellisen fonetiikan syntyyn[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuonna 1873 Sweet aloitti Transactions of the Philological Societyssa julkaisusarjan elävien kielten ääntämyksestä. Toisin kuin aiemmat puheäänteiden tutkijat, jotka tyytyivät kuvailemaan malliääntämyksiä muistinvaraisesti, Sweet työskenteli elävien kielenoppaiden kanssa ja esitti näiden ääntämyksestä täydet tieteelliset kuvaukset.[5]
Vuonna 1877 julkaisemassaan Handbook of phonetics -teoksessa Sweet, joka oli Alexander Melville Bellin oppilaita, korosti fonetiikkaa kaiken kielentutkimuksen perustana. Samaan aikaan kielitieteessä ei yleisesti vielä ollut vakiintunut käsitteellinen ero kirjaimen, kirjoitetun kielen pienimmän segmentaalisen yksikön, ja äänteen, puhutun kielen pienimmän segmentaalisen yksikön välillä.[4][7] Teos nosti brittiläisen uuden kielentutkimuksen arvoa aikana, jolloin Saksa oli yhä tieteenalan valtias.[5]
Vallitsevasta saksalaisesta suuntauksesta poiketen Sweet korosti foneettisessa kuvauksessa artikulaation merkitystä. Artikulaatiota painottava tutkimusote toimi vastapainona tuolloisen kielitieteen abstraktimmalle nuorgrammaattiselle näkemykselle kielestä ja sen äänteistä ja edisti merkittävästi pyrkimyksiä kokeellisen, instrumentaalisen fonetiikan kehittämiseksi.[4][7]
Foneettisen tarkekirjoituksen kehitystyö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Foneettisen tarkekirjoituksen (transkription) kehitystyössä Sweetin edelläkävijänä oli hänen opettajansa Alexander Melville Bell.[3]
Sweet jatkoi Handbook of phoneticsissa (1877) aluksi siitä, mihin Bellin Visible speech (1867) oli jäänyt, mutta perusti oman merkintätapansa suoremmin latinalaiseen kirjoitukseen, mihin viittaa myös sen nimi: romic (sana merkitsee samaa kuin Roman ’roomalainen’).[3][8] Hän esitti järjestelmästä kaksi eri muotoa, yleiseen ja käytännölliseen käyttöön tarkoitetun epätarkemman broad romic’in, joka nykykäsitteistössä vastaisi suunnilleen puolikarkeaa transkriptiota, engl. broad transcription, ja tarkkaan tieteelliseen merkintään tarkoitettu narrow romic’in eli tarkan transkription (engl. narrow transcription).[9] Nykyisin laajimmin käytetty IPA-transkriptiojärjestelmä pohjautuu nimenomaan Sweetin broad romicin uudistettuun versioon (revised romic) sekä Sir Isaac Pitmanin ”fonotyyppiseen aakkostoon”.[3]
Myöhemmin Sweet (1880–81) itse palasi Bellin ei-latinapohjaiseen järjestelmään, jota hän edelleen kehiteltynä kutsui uudistetuksi orgaaniseksi aakkostoksi (engl. revised organic alphabet). Hän pyrki ennen kaikkea tekemään järjestelmästä helpompilukuisen. Siitä tuli ainakin Britanniassa joksikin aikaa Bellin alkuperäistä tarkekirjoitustapaa suositumpi, mutta noin vuodesta 1925 alkaen kaikki olivat jo siirtyneet käyttämään IPAa.[8]
Julkaisuja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Anglo-Saxon primer: With grammar, notes, and glossary 1876 (tai 1882[5])
- Handbook of phonetics: Including a popular exposition of the principles of spelling reform (1877)
- First Middle English primer: Extracts from the Ancren Riwle and Ormulum with grammar, notes, and glossary. Clarendon, Oxford 1884. (1. laitos; 2. laitos 1890.)
- Elementarbuch des gesprochenen Englisch (1885)
- Oldest English texts (1885)
- Second Middle English primer (1885)
- Selected homilies of Ælfric (1885)
- Icelandic primer: With grammar, notes and glossary (1886)
- Second Anglo-Saxon reader, archaic and dialectal (1887)
- History of English sounds (1888)
- Primer of phonetics (1890)
- A student’s dictionary of Anglo-Saxon (1897)
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Kemp, J. A. 1995a: Phonetics: Precursors to modern approaches. Teoksessa: E. F. K. Koerner & R. E. Asher (toim.): Concise history of the language sciences: From the Sumerians to the cognitivists. Pergamon, Oxford. 384–386.
- Kemp, J. A. 1995b: History of phonetic transcription. Teoksessa: E. F. K. Koerner & R. E. Asher (toim.): Concise history of the language sciences: From the Sumerians to the cognitivists. Pergamon, Oxford. 388–401.
- Wrenn, C. L. 1966: Henry Sweet (1845–1912). Teoksessa: Thomas A. Sebeok (toim.): Portraits of linguists: A biographical source book for the history of western linguistics, 1746–1963. Indiana Unviersity Press, Bloomington. 512–532.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ (de) Saksan kansalliskirjasto, GND-tunniste. Tieto on haettu Wikidatasta.
- ↑ Aleksandr Prohorov (toim.), Большая советская энциклопедия, Moskova, The Great Russian Encyclopedia, , 3e painos (OCLC 14476314). Tieto on haettu Wikidatasta.
- ↑ a b c d Kemp 1995b.
- ↑ a b c Kemp 1995a.
- ↑ a b c d e f g Wrenn 1966.
- ↑ a b Concise Oxford Companion to the English Language, s. v. Henry Sweet. Verkossa: https://www.encyclopedia.com/people/literature-and-arts/language-and-linguistics-biographies/henry-sweet#SWEETHenry
- ↑ a b Laver, John: Principles of phonetics, s. 427. Cambridge University Press, 1994.
- ↑ a b MacMahon, Michael C.: Phonetic notation. Teoksessa: Peter T. Daniels & William Bright (toim.): The world’s writing systems. Oxford University Press, New York & Oxford 1996. 821–846.
- ↑ Handbook of the International Phonetic Association: A guide to the use of the International Phonetic Alphabet, s. 28. Cambridge University Press, 1999.
