Höyrykäyttöisten maantieajoneuvojen historia
 |
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan. |
Höyryajoneuvojen historia käsittää höyrymoottorikäyttöisten, maalla käytettävien ja kiskoista riippumattomien ajoneuvojen kehittämisen, olipa kyse sitten tavanomaisesta tieliikennekäytöstä, kuten höyryautosta ja höyryvaunusta, tai maataloudessa tai raskaissa kuljetustehtävissä käytettävistä ajoneuvoista, kuten vetomoottorista.
Ensimmäisiä koeajoneuvoja rakennettiin 1700- ja 1800-luvuilla, mutta vasta Richard Trevithickin kehitettyä korkeapaineisen höyryn käytön noin vuonna 1800 liikkuvista höyrymoottoreista tuli käytännöllinen ehdotus. Höyryajoneuvojen suunnittelussa tapahtui 1800-luvun alkupuoliskolla suurta edistystä, ja 1850-luvulle tultaessa niitä voitiin tuottaa kaupalliselta pohjalta. Edistystä hillitsi lainsäädäntö, joka rajoitti tai kielsi höyrykäyttöisten ajoneuvojen käytön maanteillä. Kuitenkin 1880-luvulta 1920-luvulle ajoneuvotekniikka ja valmistustekniikat kehittyivät jatkuvasti, ja höyryajoneuvoja kehitettiin moniin käyttötarkoituksiin. Polttomoottoriteknologian nopea kehitys johti 1900-luvulla höyrykoneen häviämiseen kaupallisesta ajoneuvojen käyttövoimasta, ja suhteellisen harvat niistä olivat käytössä toisen maailmansodan jälkeen. Harrastajat hankkivat monia näistä ajoneuvoista säilyttämistä varten, ja lukuisia esimerkkejä on edelleen olemassa. Kalifornian ilmansaasteongelmat herättivät 1960-luvulla lyhyen ajanjakson ajan kiinnostuksen höyrykäyttöisten ajoneuvojen kehittämiseen ja tutkimiseen mahdollisena keinona vähentää saasteita. Höyryn harrastajien kiinnostuksen, satunnaisten jäljennösajoneuvojen ja kokeellisen tekniikan lisäksi tällä hetkellä ei valmisteta höyryajoneuvoja.
Höyrykäyttöisyys aiheutti ajoneuvoille tiettyjä ongelmia. Ajoneuvon käynnistämisessä oli useita työvaiheita joiden jälkeen piti vielä odottaa että vesi alkoi kiehua ja tuottaa höyryä. Kylmän höyryveturin käynnistys kesti tyypillisesti noin 3-8 tuntia[1] ja viimeisimpien höyryautojenkin kohdalla meni noin 20 minuuttia.[2] Ne käyttivät likaista polttoainetta (kivihiiltä) joka savutti paljon. Polttoaine oli tilaa vievää, ja se oli laitettava ajoneuvoon käsin lapion avulla. Moottori tarvitsi vettä, ja jos sitä käytettiin huippunopeudella, oli vedenkulutus korkeampi. Useimmissa ajoneuvoissa oli metallipyörät, ja niiden vetokyky oli huono. Ne olivat raskaita. Kuuma tuhka oli poistettava ja hävitettävä kuten uunissa. Useimmissa tapauksissa käyttäjän oli itse huolehdittava huollosta. Nopeus oli hidas, noin 32 kilometriä tunnissa. Myöhemmät kehitystyöt olivat suuri parannus, sillä niissä käytettiin puhtaampaa nestemäistä polttoainetta (petrolia), ne varustettiin lauhduttimilla ja kumirenkailla ja ne olivat paljon kevyempiä.
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Höyrykäyttöisten maantieajoneuvojen historia Wikimedia Commonsissa
