Antrasykliinit

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Daunorubisiini on tyypillinen antrasykliiniantibiootti

Antrasykliinit ovat ryhmä solunsalpaajina syöpien hoidossa käytettäviä antibiootteja. Antrasykliineille on tunnusomaista tetrasyklinen perusrakenne, joka koostuu sykloheksyyliryhmästä, hydroksyloidusta bentseeniryhmästä, p-kinoniryhmästä ja bentseeniryhmästä. Tetrasyklisen rengasrakenteeseen on asemassa 7 sijaitsevaan hiileen kiinnittynyt glykosidisella sidoksella aminosokeriryhmä. Luonnossa antrasykliinejä esiintyy Streptomyces-suvun bakteereissa ja tämän lisäksi niistä on kehitetty useita synteettisiä ja puolisynteettisiä analogeja ja johdannaisia.[1][2][3]

Antrasykliineillä on bakteereja tappavia ominaisuuksia, mutta varsinaisina yleiskäyttöisinä antibiootteina niitä ei ole niiden haittavaikutusten ja myrkyllisyyden vuoksi käytetty.[2] Ensimmäisen kerran antrasykliinien syöpäsoluja tappava ominaisuus raportoitiin vuonna 1959. Antrasykliinien vaikutusmekanismista ei ole täyttä yksimielisyyttä ja useita vaikutusmekanismeja on esitetty. Antrasykliinit voivat estää DNA:n jakautumisen joko interkalatoitumalla DNA:n kaksoiskierteen väliin tai katkaisemalla juosteen. Kaksoiskierteen katkeaminen johtuu antrasykliineista muodostuvien radikaalien muodostumiseen. Nämä radikaalit muodostavat elimistössä superoksidi- ja hydroksyyliradikaaleja, jotka vaurioittavat DNA:ta. Antrasykliinit voivat myös muodostaa kompleksin Fe3+-ionin kanssa ja tämä kompleksi sitoutuu voimakkaasti DNA:han. Tämä kompleksi voi myös katalysoida Fenton-reaktiota, jossa muodostuu hydroksyyliradikaaleja.[2][3]

Kliinisessä käytössä olevia tai käytettyjä antrasykliinejä ovat muun muassa daunorubisiini, doksorubisiini, aklarubisiini, pirarubisiini, epirubisiini, idarubisiini ja amrubisiini. Antrasykliinejä käytetään erityisesti leukemian hoidossa, mutta myös useita kiinteitä kasvaimia muodostavissa syöpätaudeissa. Merkittävimpiin antrasykliinien haittavaikutuksiin kuuluu niiden sydäntoksisuudesta pitkäaikaisessa käytössä aiheutuva sydänvaurio.[2][4]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Alén, Raimo: Kokoelma orgaanisia yhdisteitä: Ominaisuudet ja käyttökohteet, s. 1203-1204. Helsinki: Consalen Consulting, 2009. ISBN 78-952-92-5627-3.
  2. a b c d Masaji Ohno, Masami Otsuka, Yoshinari Okamoto, Morimasa Yagisawa & Shinichi Kondo: Antibiotics, 1. General, Ullmann's Encyclopedia of Industrial Chemistry, John Wiley & Sons, New York, 2011. Viitattu 8.12.2014
  3. a b Richard B. Silverman: The Organic Chemistry of Drug Design and Dryg Action, s. 351-352, 367-370. Elsevier, 2004. ISBN 0-12-643732-7. (englanniksi)
  4. Esa Jantunen, Jouko Remes, Esko Vanninen, Pekka Riikonen ja Tapio Nousiainen: Antrasykliinihoidon sydänhaitat. Duodecim, 1996, 112. vsk, nro 14, s. 1274. Artikkelin verkkoversio Viitattu 8.12.2014.