Vertaisohjaus

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kaavio vertaisohjauksen etenemisestä.

Vertaisohjaus eli peer instruction on näyttöön perustuva, interaktiivinen opetusmenetelmä, jonka on kehittänyt Harvardin yliopiston professori Eric Mazur 1990-luvun alussa.[1] Alun perin menetelmää käytettiin parantamaan Harvardin yliopiston perustutkinto-opiskelijoiden fysiikan oppimista, mutta nykyisin vertausohjausta käytetään eri tieteenalojen ja instituutioiden opetuksessa ympäri maailmaa. Vertaisohjaus on opiskelijakeskeinen opetusmenetelmä, jossa sovelletaan käänteistä opetusmenetelmää, eli perinteisiä luentoja ei pidetä, vaan opiskelijat perehtyvät aiheeseen katsomalla videoita tai lukemalla kirjaa ennen luentoja. Luentoaika käytetään tiedon syventämiseen kysymysten avulla. Opiskelijat vastaavat kysymyksiin sähköisesti esimerkiksi älypuhelimillaan ja keskustelevat niistä toistensa ja opettajan kanssa. Hyvät kysymykset ovat avainasemassa: kysymysten on oltava kiinnostavia ja niiden täytyy pureutua opittavaan aiheeseen.

Menetelmän perusajatus on, että opiskelija, joka tietää oikean vastauksen opettajan esittämään kysymykseen, osaa perustella vastauksensa vakuuttavammin kuin se opiskelija, jolla on väärän vastaus. Lisäksi opiskelija, joka on juuri äsken oppinut opittavan asian, pystyy useimmiten selittämään asian opiskelijatovereilleen paremmin kuin opettaja (joka ei kykene asettumaan opiskelijan tasolle)[2]. Peer instruction -työskentelyssä pyritään luomaan olosuhteet, jossa opiskelijat voivat ohjata toisiaan[3].

Tyypillinen vertaisohjausluennon rakenne voi olla esimerkiksi seuraava:[4] Tyypillisesti alussa on aiheesta pieni alustus, jonka jälkeen äänestetään aiheeseen liittyvästä kysymyksestä itsenäisen pohdinnan jälkeen. Luento pohjautuu yleensä 4–6 kysymykseen (Concept Test), joihin opiskelijat vastaavat älypuhelimillaan (tai niin kutsutuilla klikkerillä eli palautelaitteilla, "äänestyskapuloilla"). Jos äänestyksestä havaitaan, että asia on hyvin hallinnassa, siirrytään seuraavaan aiheeseen. Muussa tapauksessa asian käsittelyä jatketaan oheisen kaavion mukaisesti. Seuraavassa vaiheessa voidaan kertoa äänestystulosten jakautuminen opiskelijoille, mutta oikeaa ratkaisua ei paljasteta vielä tässä vaiheessa. Äänestystulos auttaa opettajaa havaitsemaan opiskelijoiden harhakäsitykset opittavasta asiasta. Tämän jälkeen seuraa pienryhmäkeskustelu eli varsinainen vertaisohjaus. Keskustelun aikana opettaja kiertelee salissa, kuuntelee, kyselee ja osallistuu keskusteluihin. Keskustelun jälkeen äänestetään aiheesta uudelleen ja tässä vaiheessa tyypillisesti havaitaan opiskelijoiden vastausten siirtymä kohti oikeaa ratkaisua, joka saattaa olla jopa 30 % eli jo muutaman minuutin vertaisohjaus voi selkiyttää aihetta suurelle osalle opiskelijoista. Lopuksi oikea ratkaisu paljastetaan ja aiheesta keskustellaan vielä tarvittaessa koko ryhmänä. Vertaisohjaus toimii parhaiten silloin, kun kysymys on sopivan vaikea. Liian helpolla kysymyksellä vertaisohjaus ei ole mielekästä eikä tarpeellista ja toisaalta liian vaikeaan kysymykseen ei löydy riittävästi opiskelijoita, jotka voisivat ohjata tovereitaan[3].

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Mazur, Eric: Peer Instruction: A User's Manual. Prentice Hall, 1997.
  2. Twilight of the Lecture Harvard Magazine. 6.2.2012. Viitattu 6.5.2016.
  3. a b Moilanen Teuvo: Äänestyslaitteistojen käyttö suomalaisten korkeakoulujen luento-opetuksessa. Käytön laajuus, käyttötavat sekä opettajien opetustavoitteet ja pedagogiset odotukset Pro gradu -tutkielma,. 2012. Tampereen yliopisto. [vanhentunut linkki]
  4. Pekka koskinen: Jäähyväiset luennoinnille ARKHIMEDES3/01 [1]