Typomitta
Typomitta on viivain, jossa on asteikot typografisille pisteille ja senttimetreille tai millimetreille. Sitä on perinteisesti käytetty graafisessa teollisuudessa aineiston mittojen tarkastamiseen.[1] Edistyksellisimmillä typomitoilla voitiin mitata tietyn kirjasintyypin kirjasinkoko, tekstin välistys, palstan leveys ja muita painoaineiston ominaisuuksia. Näin asemointeja pystyttiin määrittelemään mittaamalla ja tuottamaan sama asemointi uudelleen. Sanoma- ja aikakauslehtien toimituksissa käytettiin typomittaa asemointien määrittelyyn 1980-luvulle saakka.[2]
Typomitat valmistettiin alun perin puusta tai metallista (myöhemmin läpinäkyvästä muovista), ja niitä valmistettiin erimuotoisina ja kokoisina.[3] Jotkut mallit sisältävät useita eri tekstin ominaisuuksien mittaamiseen käytettyjä asteikkoja. Tietokoneavusteinen asemointi mahdollisti fonttikokojen murto-osien käytön, joiden mittaamiseen typomitat eivät enää soveltuneet.[4]
Aineistonvalmistelun digitalisoitumisen seurauksena typomitta on pitkälti kadonnut graafisen alan valtavirran arjesta. Työkaluun törmääminen ei kuitenkaan ole nykyisinkään tavatonta kirjapainossa. Mitta vakiinnutti asemansa graafisen alan työvälineenä, ja sen korvat toimivat kätevänä apuna esimerkiksi vähäisten arkkimäärien karkeassa mittaamisessa millimetriasteikon avulla. Erityisesti metallikirjakkeita käyttäville perinteisissä painotekniikoissa pitäytyville toimijoille typomitta on yhä ajankohtainen ja käyttökelpoinen työväline.
Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ajatus kirjasinkokojen järjestämisestä tietyn pistejärjestelmän mukaan esitettiin ensimmäisen kerran vuonna 1723 ilmestyneessä kirjassa La Science pratique de l'imprimerie, jonka kirjoitti ranskalainen kirjapainaja ja -kauppias Martin-Dominique Fertel.[5] Vuonna 1737 ranskalainen kaivertaja ja kirjakevalmistaja Pierre-Simon Fournier keksi neliön muotoisen työkalun, jota hän nimitti prototyypiksi [6], jonka avulla hän pystyi mittaamaan kirjasinkoot tarkasti. Hän loi myös Fournier-pisteen, jota voitiin käyttää ensimmäistä kertaa määrittämään korrelaatio fonttikoon ja vakioitujen pisteiden välillä.
Fournier ehdotti vuonna 1737 julkaisemassaan Mittasuhteiden taulukossa (Table des proportions) 144 typografisesta pisteestä koostuvaa asteikkoa, johon hän jakoi painokoneessa yleisesti käytetyt kirjasinkoot. Se kattoi koot Parisiennesta (pienin koko, harvoin käyettyä Perleä, lukuun ottamatta) Grosse nonpareilleen (Great nonpareil, suurin koko).[7]
Fournierin prototyyppi oli kuitenkin ongelmallinen, koska sen mittajärjestelmää oli erittäin vaikea verrata Ranskassa tuolloin yleisesti käytettyihin kuninkaallisiin tuumiin (pouces de roi). Tästä syystä ranskalainen kirjailija François-Ambroise Didot (1730–1804) loi yksinkertaistetun järjestelmän, jota hän kutsui typomitaksi[8], joka perustui kuninkaalliseen jalkaan (pied du roi).[7][9] Tämän kuvattiin ensimmäisen kerran François-Ambroisen pojan Pierre Didot'n kirjassa Essai de fables nouvelles.[10]
Didotin mitta-asteikko jaettiin 288 typografiseen pisteeseen aiemman 144 sijasta, ja se määritteli 12 fonttikokoa Fournierin listaamien 20:n tai 22:n sijaan. Monet koot säilyttivät nimensä, mutta mitat muuttuivat, mikä aiheutti graafisen alan yhteisössä huomattavaa hämmennystä, ja sai osan kampanjoimaan vanhaan järjestelmään palaamisen puolesta.[7] Tästä huolimatta Didot-pisteet otettiin käyttöön asteittain, kunnes ne vakiintuivat. Tämä keskiaikaisiin kuninkaallisiin yksiköihin perustuva kirjasimen mittaustapa pysyi käytössä myös Ranskan vallankumouksen jälkeen, vaikka Ranska otti käyttöön metrijärjestelmän.
Saksassa ranskalaista typografista pistejärjestelmää ei koskaan omaksuttu kunnolla, mikä johti metallikirjakkeiden mittojen suureen vaihteluun. Tämän tilanteen ratkaisemiseksi saksalais-preussilainen kirjapainaja ja liikemies Hermann Berthold ehdotti vuonna 1879 omaa järjestelmäänsä metrijärjestelmän perusteella määritettyjen typografisten pisteiden standardoimiseksi.[11] Hän jakoi metrin 2660 typografiseen pisteeseen. Tämä mitta, joka on 0,0076 % leveämpi kuin Didot-piste, vakiintui graafisen alan standardiksi. Vuonna 1897 saksalainen valmistaja A. W. Faber toi markkinoille liukuviivaimen, jonka avulla typografit pystyivät määrittelemään asemointinsa helposti.
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Radics: Make-up and typography, s. 13. International Organization of Journalists, 1984. ISBN 9789630231367. Teoksen verkkoversio (viitattu 25 November 2016). (englanniksi)
- ↑ Salaverría, Ramón: EL NUEVO PERFIL PROFESIONAL DEL PERIODISTA EN EL ENTORNO DIGITAL. XIII Jornadas Internacionales de Jóvenes Investigadores en Comunicación, 2006. Universidad San Jorge. Artikkelin verkkoversio.
- ↑ Les outils de l'atelier Fornax éditeur. Viitattu 22 November 2016. (ranskaksi)
- ↑ Fundamentos de tipometría Unos Tipos Duros. Viitattu 22 November 2016. (espanjaksi)
- ↑ Fertel: ”Des caractères & de leur proportion. La comparaiſon de ces caracteres entre-eux, par rapport à leurs differens corps.”, La Science pratique de l'imprimerie. Contenant des instructions trés-faciles pour se perfectionner dans cet art, s. 1–2. Saint Omer: Martin-Dominique Fertel, 1723. Teoksen verkkoversio (viitattu 21 November 2016). (ranskaksi) (Arkistoitu – Internet Archive)
- ↑ Laboulaye: Dictionnaire des arts et manufactures: A-F(1845), s. 1723–1724. Librairie Scientifique-Industriel de L. Mathias (Augustin), 1845. Teoksen verkkoversio (viitattu 22 November 2016). (ranskaksi)
- ↑ a b c J. B. Balleroy: Dictionnaire des productions de la nature et de l'art, qui font l'objet du commerce, tant de la Belgique que de la France, Volumen 1, s. 129–130. J. B. Balleroy & J. B. Germond, 1836. Teoksen verkkoversio (viitattu 22 November 2016). (ranskaksi)
- ↑ Typometer was both the name of the system and of the tool that was used to measure type.
- ↑ Known as Paris foot in English
- ↑ Didot: Essai de fables nouvelles dédiées au roi, s. 135–136. París: François Ambroise Didot, 1786. Teoksen verkkoversio (viitattu 21 November 2016). (ranskaksi)
- ↑ Beinert: Berthold, Hermann typolexikon.de. 15 January 2015. Viitattu 22 November 2016. (saksaksi)
