Hevonen

Wikipedia
Ohjattu sivulta Tamma
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli käsittelee nisäkäslajia. Sanan muista merkityksistä katso Hevonen (täsmennyssivu).
Hevonen
Täysikasvuinen suomenhevosori
Täysikasvuinen suomenhevosori
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata
Luokka: Nisäkkäät Mammalia
Lahko: Kavioeläimet Perissodactyla
Heimo: Hevoseläimet Equidae
Suku: Equus
Laji: caballus
Kaksiosainen nimi
Equus caballus
Linnaeus, 1758
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Hevonen Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Hevonen Commonsissa

Hevonen eli kesyhevonen (Equus caballus) on suurikokoinen kavioeläinten lahkoon ja hevoseläinten heimoon kuuluva nisäkäs, jota ihminen on jo vuosituhansia sitten kesyttänyt kotieläimeksi. Sen villimuoto on Mongolian alueella elävä przewalskinhevonen.

Hevosta on käytetty ratsuna, veto- ja kantojuhtana sekä vetoeläimenä maatalous- ja metsätöissä. Traktorit ja autot ovat 1900-luvulla pitkälti korvanneet hevosen aiemmista käyttötarkoituksistaan, ja hevosesta on ainakin teollistuneissa maissa tullut lähinnä harrastuseläin. Moni työskentelee silti yhä ammatikseen hevosalalla. Suomessa arvioidaan hevosalalla työskentelevän kokopäiväisesti noin 4 500 ja osa-aikaisesti noin 9 000 henkilöä,[1] joista suurin osa työskentelee ravi- tai opetushevosten kanssa.

New Forestissa vapaana vaeltavia puolivillejä poneja.

Esiintyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aidosti villeistä hevosista on jäljellä enää vain mongolialainen przewalskinhevonen. Se on ainoa nykyisin elävä villihevonen, jota ihminen ei ole koskaan kesyttänyt. On kuitenkin epäselvää, onko przewalskinhevosesta enää jäljellä kantoja, jotka eivät polveutuisi ainakin jossain vaiheessa vankeudessa, pääasiassa eläintarhoissa, eläneistä yksilöistä. Kesyhevosista villiintyneitä hevoskantoja on sen sijaan useita, joista tunnetuimmat ovat ehkä Pohjois-Amerikan mustangit ja Australian brumbyt. Britteinsaarilla monia vanhoja ponikantoja ja Ranskassa camarguenhevosta kasvatetaan puolivilleinä vapaasti vaeltavissa laumoissa.

Hevosen luontainen ihanneympäristö on laaja aukea ruohomaa, jossa ravintoa on runsaasti, pedot voi havaita jo kaukaa ja niiltä pakeneminen on helppoa.[2]

Kotieläimenä hevosia on kaikkialla maailmassa: esimerkiksi Yhdysvalloissa pelkästään maan yleisintä hevosrotua quarterhevosta on yli kaksi miljoonaa rekisteröityä yksilöä. Teollistumisen myötä hevosten määrä laski suurissa määrin useissa eri maissa, kun autot ja traktorit syrjäyttivät hevoset maatalous- ja kuljetustyöstä.

Hevosten määrä Suomessa on kaksinkertaistunut viimeisten 25 vuoden aikana. Suomessa oli hevosia vuonna 2007 runsaat 70 000.[3] Hevosten määrän kääntyminen nousuun 1900-luvun lopulla on johtunut muun muassa ratsastuksen suosion kasvusta varsinkin aikuisten keskuudessa. Suomessa vuonna 2007 rekisteröityneinä olleiden hevosten noin 66 100 yksilön kannasta noin 24 300 (37 %) oli lämminverisiä ravihevosia, noin 19 500 (30 %) suomenhevosia, noin 14 200 (21 %) lämminverisiä ratsuhevosia ja noin 8 100 (12 %) poneja.[3]

Ominaisuudet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Hevosen rakenne
Normaalikokoinen hevonen ja pikkuponi laitumella. Ihminen on jalostanut satoja erilaisia hevosrotuja.

Nykyhevosten koko vaihtelee jalostuksen ansiosta suuresti. Maailman pienimpien miniatyyrihevosrotujen edustajat ovat pienimmillään vain vajaan puolen metrin korkuisia eli keskimittaisen koiran kokoisia, kun taas maailman suurimman hevosrodun eli shirehevosen edustajat saattavat kasvaa yli kaksimetrisiksi. Tavallisimmin hevosen säkäkorkeus kuitenkin on jotakin väliltä 120–170 cm. Alle 148 cm korkeita hevosia saatetaan kutsua poneiksi, mutta poniksi nimittäminen voi asiayhteydestä riippuen perustua joko säkäkorkeuteen tai rotuun. Tiettyjä pieniä rotuja (esimerkiksi islanninhevonen) ei myöskään koosta huolimatta pidetä poni- vaan hevosrotuina.

Hevonen tulee täysikasvuiseksi rodusta ja yksilökohtaisista eroista riippuen 4–6-vuotiaana. Kesyhevonen saattaa elää jopa 50-vuotiaaksi mutta yleensä korkeintaan noin 30-vuotiaaksi. Elinikä vaihtelee suuresti roduittain, ja yleisesti ottaen karaistuneet kylmäveri- ja ponirodut elävät noin kymmenen vuotta vanhemmiksi kuin lämmin- ja täysiveriset. Luonnonvaraiset hevoset menehtyvät huomattavasti nuorempina, ja moni kesyhevonenkin joudutaan lähinnä ruoansulatuskanavan tai hengityselimistön sairauksien tai jalkavaivojen vuoksi lopettamaan 10–20 vuoden iässä.

Tuttujen laumatoverien seura, liikunta ja mahdollisuus laiduntamiseen ovat hevosen tärkeimmät perustarpeet.

Ravinto ja ruoansulatus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hevonen on erikoistunut ruohonsyöjäksi, ja sen luontaisinta ravintoa ovat huonosti sulavat ja runsaskuituiset heinäkasvit. Se tulee hyvin toimeen ravintoarvoltaan köyhällä kasviravinnolla, kunhan sitä on saatavilla runsaasti. Ravinto ei kuitenkaan saa olla esimerkiksi homeista, ja lisäksi hevonen tarvitsee melko runsaasti vettä juodakseen.

Hevonen ei ole sorkkaeläinten tapaan märehtijä eikä sillä ole useita mahalaukkuja, vaan sen ruoansulatus perustuu pitkään suolistoon. Hevosen ruoansulatusjärjestelmä on sopeutunut jatkuvaan laiduntamiseen: mahalaukku on kooltaan pieni. Vapaana ollessaan hevonen syö jopa 16-17 tuntia päivittäin eli suurimman osan vuorokaudesta. Olosuhteiden salliessa hevonen syö suurimmaksi osaksi pelkkää uutta lyhyttä ruohoa ja liikuskelee laiduntaessaan hitaasti. Ihmisen käytössä hevonen saa yleensä kuivaa heinää sekä kasvaneen energiatarpeen vuoksi jyvä- tai väkirehua, mihin hevosen ruoansulatus ei ole sopeutunut. Kesyhevonen viettää myös usein suurimman osan aikaansa miltei liikkumattomana tallissa ja saa rehua suurina annoksina muutamia kertoja päivässä. Raskas liikunta, esimerkiksi kilpahevosen harjoittaminen, huonontaa myös hevosen ruoansulatusta. Hevonen onkin herkkä ruokinnan häiriötekijöille, mikä johtaa helposti esimerkiksi ähkyyn.[4]

Mahdollisuus ”napostella” jatkuvasti korsirehua on tärkeää hevoselle myös henkisenä virikkeenä. Mikäli hevoselle annetaan suhteessa liian paljon runsasenergistä rehua korsirehun määrään nähden, hevonen voi laiduntamisen puutteessa jyrsiä karsinan tai aitauksen puurakenteita tai syödä pahnoja tai jopa ulosteita.

Käyttäytyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hevonen on sosiaalinen pakeneva laumaeläin. Luonnonoloissa se elää laumoissa, joihin hallitsevan oriin lisäksi kuuluu noin 3–8 tammaa varsoineen. Lauman "moraalisena" johtajana toimii vanha ja kokenut tamma, ja johtajaori toimii enemmänkin lauman vartijana ja puolustajana. Varsat jättävät lauman 2–4 vuoden iässä ja liittyvät ennen pitkää toiseen laumaan. Orivarsat saattavat elää pitkäänkin "poikamiesryhmissä" ennen kuin keräävät itselleen oman lauman.

Pako ja puolustautuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hevonen on liikunnallinen eläin. Tämä yksilö huvittelee pukittamalla. Rento suu ja kaulan asento paljastavat käytöksen leikiksi.

Saaliseläimenä hevonen on hyvin herkkä ja säikky kaikenlaisille ympäristönsä muutoksille ja yllättäville tilanteille. Sen ensimmäinen ja välitön reaktio kaikkeen yllättävään on pako siltä varalta, että kyseessä on petoeläin. Hevonen onkin varsin nopea ja kestävä juoksija, ja nopeimmat yksilöt voivat yltää lyhyillä matkoilla jopa 60–80 kilometrin tuntinopeuksiin. Hevonen kykenee myös hyppäämään melko korkealle ja pitkälle, vaikkakin se luonnossa yleensä mieluummin kiertää esteet.

Mikäli pakeneminen ei ole mahdollista, hevonen puolustautuu potkimalla ja tarvittaessa puremalla. Hevosen potku on voimakas ja voi tappaa ihmisen esimerkiksi osuessaan päähän. Hevoset itse eivät isokokoisina ja vankkoina eläiminä luonnonoloissa yleensä saa toistensa potkuista ruhjetta pahempia vammoja, mutta kesyhevosten kavioissa usein olevat metalliset kengät lisäävät potkujen tehoa huomattavasti. Erityisen vakavia vammoja voi koitua liukkailla keleillä käytetyistä hokkikengistä, joiden pohjassa on teräviä metallipiikkejä liukastumisten estämiseksi.

Kesyhevosen luontaista pakoreaktiota hillitsee jalostustausta, koulutus ja tottuminen ihmisten elinpiirissä yleisiin ärsykkeisiin sekä turvautuminen pelottavissa tilanteissa ihmiseen johtajana. Jos esimerkiksi hevosen luotettavaksi kokema ratsastaja pysyy yllättävässä tai uhkaavassa tilanteessa rauhallisena, hevonen seuraa hänen esimerkkiään ja jää aloilleen, vaikka saattaakin säpsähtää. Vastaavasti ratsastajan säikähtäminen voi saada hevosenkin pelästymään. Hevosroduista erityisesti raskaaseen työhön käytetyt kylmäverirodut on jalostettu mahdollisimman rauhallisiksi.

Laumahierarkia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Orilaitumelle päästettäviä oriita Itävallassa. Oriitten annetaan selvittää keskinäinen hierarkiansa valvotuissa olosuhteissa ennen vapaaksi laskemista.

Hevosilla on keskenään aina arvojärjestys, joka helpottaa ja selkeyttää lauman elämää: kukin hevonen tietää, mitkä hevoset väistyvät sen tieltä ja mitä yksilöitä sen on itse väistettävä. Tässä arvojärjestyksessä on kyse enemmän hevosten luonteesta ja itseluottamuksesta kuin esimerkiksi niiden koosta, ja monenkirjavassa kesyhevoslaumassa voi käydä niinkin, että pikkuponi komentelee paljon isompia laumatovereitaan. Laumassa on myös aina yksi yksilö, jonka esimerkkiä muut seuraavat oudoissa tilanteissa ja vaaran uhatessa. Tämä yksilö ei ole lauman nokkimisjärjestyksessä korkeimmalla oleva nuori, voimakas ja aggressiivinen eläin vaan todennäköisimmin vanha ja kokenut tamma.

Uuden hevosen liittyessä laumaan ja erityisesti kahden oriin kohdatessa saattaa aluksi seurata kahnauksia, joissa tulokkaan asema laumassa selviää. Varsinainen tappeleminen on kuitenkin saaliseläimelle vaarallista voimavarojen tuhlaamista eikä ole hevosille luonteenomaista: yleensä jompikumpi yksilö antaa pian periksi hyväksyen alemman aseman.

Aistit ja älykkyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Erittäin valppaana oleva täysiveritamma: korvat osoittavat suoraan eteenpäin ja silmät ja sieraimet ovat täysin auki valmiina vastaanottamaan pienetkin viestit.

Hevosen näkökenttä on hyvin laaja, noin 340 astetta. Hevonen ei näe aivan päänsä eteen eikä pään osoittaessa suoraan eteen myöskään taakseen tai alleen. Suurin osa näkökentästä on monokulaarista näköä; binokulaarista näköä on vain noin 65 astetta, hieman yli puolet ihmisen vastaavasta.[5] Hevosen silmien koko ja niissä olevien sauvasolujen suhteellinen runsaus viittaa siihen, että hevonen näkee hämärässä ihmistä paremmin. Hevosen värinäköä ei tarkkaan tunneta. Carrolin et. al. vuoden 2001 tutkimus viittaa siihen, että hevonen pystyisi näkemään väreinä vain keltaisen ja sinisen sävyjä.[6]

Laajan, mutta enimmäkseen monokulaarisen näkökentän vuoksi hevosen on vaikea arvioida lähestyvien kohteiden nopeutta tai nähdä lähelle. Liikkeet hevonen kuitenkin näkee tarkasti, ja hevosten välinen kommunikointi koostuukin suurelta osin pienistä liikkeistä.[6]

Hevosen korvat kääntyvät 180 astetta, ja kääntämällä korviaan hevonen tunnistaa tarkasti äänen tulosuunnan. Hevonen aistii ainakin ihmisen kuuloaluetta vastaavat taajuudet, mahdollisesti laajemmankin alueen.[6]

Hajuaisti on hevoselle tärkeä muun muassa toisten hevosten tunnistamisessa ja ne aistivat myös esimerkiksi hormonitoimintaan liittyviä feromoneja. Nenän aistivan limakalvon laajuuden perusteella hevosen hajuaistin arvoidaan olevan sadasta tuhanteen kertaa voimakkaampi kuin ihmisen. Hevonen voi tehdä flehmen-eleen rullaamalla ylähuulensa, mikä sulkee sieraimet ja ohjaa hajun kemikaalit herkempiin aistinsoluihin nenässä.[7]

Makuaistin avulla hevonen valikoi ravintonsa, mikä on erityisen tärkeää, koska hevonen ei voi oksentaa. Hevoset voivat erottaa perusmauista ainakin makean, happaman, suolaisen ja karvaan, mutta hevosen makuaistin tarkkuutta ei tunneta.[7]

Hevosen tuntoaisti on niin herkkä, että se tuntee esimerkiksi hyönteisen kyljellään. Toisaalta hevosen hermosto turtuu helposti samanlaisena toistuvaan "turhaan" ärsykkeeseen kuten ratsastajan vääränlaiseen apuun. Hevosen herkin tuntoelin on sen ylähuuli, jota vastaava aivoalue on suhteellisen suuri. Hevosen turvan alueella kasvaa myös tuntokarvoja.[7]

Hevosta ei pidetä perinteisessä mielessä erityisen älykkäänä eläimenä. Se on kuitenkin motorisesti etevä liikkuja ja erittäin herkkä aistimaan toisten hevosten ja ihmisenkin mielentilan ja pienetkin liikkeet ja eleet. Erittäin sosiaalisena eläimenä hevonen myös pyrkii miellyttämään varsinkin niitä muita hevosia ja ihmisiä, jotka se katsoo johtajakseen. Johdonmukaisesti opetettuna se oppiikin yhdistämään vaativia ja monimutkaisiakin suorituksia tiettyihin hienovaraisiin, mutta selkeisiin merkkeihin. Tämä mahdollistaa hevosten hyvin monipuolisen käytön ratsastuksessa, ajossa, työssä ja vaikkapa sirkusnäytöksissä. Luonnollinen hevosmiestaito hyödyntää juuri hevosen sosiaalista älykkyyttä koulutusmenetelmissään. Tunnettu esimerkki hevosen sosiaalisesta "lukutaidosta" on Viisas Hans, joka vaikutti osaavan laskea ja ilmoitti laskutehtävien tulokset koputtamalla kaviollaan maata. Todellisen laskutaidon sijasta temppu perustui kuitenkin siihen, että hevonen vaistosi yleisön mielenliikkeet ja osasi lopettaa koputtamisen juuri oikean vastauksen kohdalla.

Kaksi ponia nujakoi keskenään. Leikkitappelut ovat hevosille yleinen leikin muoto.
Hevosten sosiaalista käyttäytymistä: toisilleen tutut yksilöt rapsuttavat hampaillaan toisiaan kohdista, joihin on itse vaikea yltää.

Sosiaaliset suhteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lajitovereiden seura on yksi hevosen tärkeimmistä perustarpeista. Ihanteellisessa tapauksessa kesyhevosetkin voivat elää suurimman osan vuorokaudesta suhteellisen samana pysyvän pienen lauman seurassa tarpeeksi suuressa aitauksessa, jossa ne voivat sekä helposti väistää toisiaan tarpeeksi kaukaa mutta myös kirmailla ja peuhata yhdessä. Ilman seuraa hevonen muuttuu alakuloiseksi ja saattaa jopa menettää ruokahalunsa. Toisaalta jotkin yksilöt vaikuttavat viihtyvän melko hyvin myös yksin.

Hevosten tiedetään muodostavan myös laumaolosuhteissa tiiviimpiä toverisuhteita tiettyjen yksilöiden kesken. Tällaiset toverukset yleensä sietävät toisiaan tavanomaista lähempänä itseään "oman tilansa" sisäpuolella ja esimerkiksi laiduntavat usein lähekkäin. Toisaalta tietyt yksilöt eivät totuttelusta huolimatta välttämättä koskaan siedä toistensa läheistä seuraa. Jotkin yksilöt ovat erittäin seurankipeitä mutta toisaalta arkoja vieraiden hevosten seurassa. Esimerkiksi kilpahevosilla saattaakin olla "kokopäiväseuralaisena" tuttu pikkuponi, joka otetaan mukaan myös kilpailumatkoille.

Nuoret hevoset tottuvat helposti uusien laumatoverien seuraan, mutta jotkin yksilöt ja erityisesti vanhat, tiettyihin järjestelyihin tottuneet hevoset saattavat uuteen laumaan jouduttuaan jäädä ulkopuolisiksi ja innottomiksi osallistumaan lauman puuhiin. Pitkään yhdessä olleille toveruksille toisen kuolema tai siirto muualle voi olla kova kokemus ja johtaa masennukseksi tunnistettaviin muutoksiin käytöksessä.

Hevoselle on tärkeää olla säännöllisesti vuorovaikutuksessa muiden hevosten kanssa, ja jopa pelkkä näkö- ja kuuloyhteys toiseen hevoseen on parempi kuin ei mitään. Mikäli toisen hevosen seuraa ei voida järjestää, seuraavaksi paras vaihtoehto hevosen kannalta on esimerkiksi aasin tai muulin seura. Muutkin laumoissa elävät sosiaaliset eläimet kuten naudat ja lampaat soveltuvat hevosen seuraksi – tiedetäänpä hevosten kiintyneen jopa koiriin, tallikissoihin ja kaneihin.lähde? Myös runsas sosiaalinen vuorovaikutus ihmisen kanssa voi tyydyttää hevosen tarvetta sosiaalisuuteen. Paras vaihtoehto on kuitenkin aina toinen hevonen.

Luonne ja temperamentti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uhkaava ilme hevostungoksessa: hampaat esillä ja korvat ovat luimussa. Yleensä hevosten välisessä kommunikaatiossa pelkät uhkaavat eleet riittävät.

Hevosilla on usein selkeästi erottuvat persoonallisuudet. Hevosyksilön luonne ja temperamentti vaihtelevat paitsi yksilöittäin myös roduittain ja hevostyypeittäin. Esimerkiksi puolivilleistä kannoista polveutuvat ponit ovat usein nokkelia ja nopeita oppimaan, ja nopeiksi laukkahevosiksi jalostetut englannintäysiveriset ovat puolestaan kiihkeitä ja herkkiä. Valtavan voimakkaiden kylmäverihevosten täytyy jo turvallisuussyistä olla luonteeltaan rauhallisia ja auliita tottelemaan.

Tammoja pidetään usein hieman oikukkaina, mihin vaikuttaa paljolti kiimakiertoon liittyvä hormonitoiminta. Kiimakierron vaikutus tamman käytökseen, käyttökelpoisuuteen ja hyvinvointiinkin on joskus niin voimakas, että tamma katsotaan parhaaksi steriloida ”ruunatammaksi”; toimenpide on oriin kastroimiseen verrattuna iso ja harvinainen, mutta sterilointi helpottaa ääritapauksissa tamman elämää ja käsittelyä huomattavasti. Oriit puolestaan ovat yleensä rohkeita ja sitkeitä mutta vaativat kokeneen käsittelijän ja huolellisen koulutuksen. Ruunat ovat tavallisesti tasaluonteisia, varsinkin jos ne on ruunattu jo varsana tai korkeintaan muutaman vuoden iässä. Myöhemmällä iällä ruunatut yksilöt saattavat kuitenkin jatkaa tottumuksesta orimaista käytöstä ja esimerkiksi tapella muiden hevosten kanssa ja pyrkiä astumaan kiimassa olevia tammoja.

Aggressiivinen hevonen on yleensä kipeä tai kaltoin kohdeltu, ja hevonen on harvoin täysin vihamielinen.

Ihmisen harjoittamassa jalostustoiminnassa ylipäätään hevosen luonteen kehittäminen helpommaksi käsitellä on ollut tärkeä tavoite, ja jalostuksesta on poistettu vihamieliset ja vikuroivat yksilöt. Toisaalta erityisen menestyneiden urheiluhevosten osalta tästä säännöstä on tehty poikkeuksia: kuuluisa esimerkki hurjaluonteisesta mutta kilparadoilla ja jalostuksessa menestyksekkäästä hevosesta on ravuriori Nevele Pride, joka jätti satoja jälkeläisiä.

Kommunikaatio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tämä seurankipeä tamma kutsuu hirnuen vain muutaman metrin päässä olevaa toveriaan. Eteenpäin osoittavat korvat sekä avonaiset silmät ja sieraimet kielivät jännittyneestä mielentilasta.

Vaikka hevosilla on lukuisia selkeämerkityksisiä äännähdyksiä, niiden kommunikaatio on suureksi osaksi äänetöntä. Hevosella on monimutkainen elejärjestelmä, jolla se viestii vaistomaisesti käyttäen muun muassa häntäänsä, vartalon sijaintia ja asentoa muiden hevosten suhteen sekä pään ja korvien asentoja. Hevosen elekielen perusteet ovat kaikilla hevosilla samat, ja varsat käyttävät eleitä heti synnyttyään, joskin laumassa korkeassa asemassa olevien tammojen varsat oppivat ilmeisesti emältään mallia katsoen käyttämään korkea-arvoisen hevosyksilön itsevarmaa ja hallitsevaa viestintää. Yksilöiden välillä on kuitenkin eroja, ja oppimisen kautta yksittäisen hevosen elekieli saattaa muuttua suurestikin. Esimerkiksi hevonen, jota on rangaistu jalkojen nostelemisesta (varoittava ele), saattaa kimmastuessaan potkaista suoraan ilman varoitusta.

Erilaiset hevosen eleet ja asennot voivat ilmaista esimerkiksi välinpitämättömyyttä, kiinnostusta, pelästymistä, aggressiota, leikkisyyttä, alistumista, kiihtyneisyyttä, tyytyväisyyttä ja vaarattomuutta (varsojen maiskutusele). Eri eleiden ja asentojen yhdistelmät mahdollistavat erittäin monimutkaistenkin mielentilojen yhdistelmien ilmaisemisen ja tulkinnan.

Hevonen kykenee tietyssä määrin kommunikoimaan myös ihmisen kanssa. Niin kutsuttua luonnollista hevostaitoa hyödynnetään esimerkiksi hevosten kouluttamisessa.

Ääntely[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hevosen ääntelytavoista tunnetuimpia lienevät hirnuminen ja hörähtely. Hirnahdus on yleensä kutsu tai tervehdys toiselle hevoselle ja hörinä ystävällinen tervehdys. Muita yleisiä äännähdyksiä ovat muiden muassa terävä pärähdys tai korskahdus (jotakin kiinnostavaa tai yllättävää tapahtuu), pitkä raskas puuskahdus tai huokaus (tyytyväisyys ja rentous) sekä vingahtelu (ärtymys, kiihtyneisyys). Kovaääninen kiljahdus on usein aggressiivinen, uhkaava vastalause, mutta oriit ja tammat kiljahtelevat toisilleen myös astumista edeltävän kosiskelun aikana. Vingahtelu tai kiljahtelu voi kuulua myös leikkiin.

Ääntelyn ja erityisesti hirnunnan laatu ja sävy vaihtelee yksilöittäin ja tilanteittain. Hirnunta voi yhdellä hevosella kuulostaa korkealta ja kirkkaalta, toisella karkealta ja miltei karjunnalta. Aitoa karjuvaa kiljuntaa kuulee hevosten, yleensä oriiden, tapellessa tosissaan.

Vastasyntynyt varsa voi nousta seisomaan jo minuuttien ikäisenä. Muutaman tunnin ikäisenä se jo todennäköisesti seuraa emäänsä ketterästi.

Lisääntyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Varsominen

Orit saavuttavat sukukypsyyden aikaisintaan noin 1,5-vuotiaina ja tammat yleensä noin 2,5–3,5-vuotiaina, joskin tamma voi joskus tiinehtyä jo yksivuotiaana ja varsoa kaksivuotiaana. Vahinkotiineyksien estämiseksi orivarsat yleensä erotetaan tammavarsoista ja ylipäätään tammoista noin puolentoista vuoden iässä tai viimeistään niiden alkaessa käyttäytyä orimaisesti ja osoittaa sukupuolisen kiinnostuksen merkkejä tammoja kohtaan. Yleistä on myös orivarsojen ruunaus 1–2 vuoden iässä, jotta ne voivat ongelmitta jatkaa ulkoilemista tammojen kanssa. Niillä voi silti ruunauksen jälkeen olla orimaisia piirteitä. Yleensä niin oriita kuin tammojakin käytetään tarkoituksella siitokseen aikaisintaan 3-vuotiaina.

Hevosten luontainen paritteluaika on pohjoisella pallonpuoliskolla toukokuusta syyskuuhun, ja tamman normaali kiimakierto on tuona aikana noin 21 vuorokautta. Kiiman ulkoiset oireet kestävät 4–10 vuorokautta. Tiinehdyttyään tamma kantaa varsaa normaalisti noin 11 kuukautta. Varsominen on nopea tapahtuma, mutta tamma voi viivästyttää sen alkamista jopa useita viikkoja, mikäli olosuhteet eivät vaikuta sopivilta.

Tamma voidaan tiinehdyttää joko luonnollisesti astuttamalla tai keinosiemennyksellä. Astuminen voi tapahtua joko hevosten ollessa vapaana laitumella tai valvotuissa ja säädellyissä olosuhteissa esimerkiksi hevoskasvattajan siittolassa. Astutukseen liittyy aina riskejä, koska hevoset voivat vahingoittaa toisiaan esimerkiksi potkimalla. Arvokkaita siitosoreja voidaan suojella ei-suosiollisen tamman potkuilta esimerkiksi kiinnittämällä tamma erityiseen astutuskarsinaan tai -telineeseen tai käyttämällä keinosiemennystä. Hevosilla esiintyy myös sukupuoliteitse tarttuvia sairauksia, joiden leviämistä on vaikea valvoa luonnollisissa astutuksissa. Näistä syistä keinosiemennyksen käyttö on yleistynyt.

Keinosiemennyksessä on myös se etu, että oriin yhdestä sperma-annoksesta riittää yleensä useiden tammojen siemennykseen. Sperma kerätään hyppyyttämällä oritta tätä tarkoitusta varten rakennetun pukin päälle. Jotkut oriit eivät kuitenkaan suostu astumaan pukkia, joten niille on käytettävä niin kutsuttua pukkitammaa, jolta yleensä on poistettu munasarjat ja jolle aikaansaadaan kiima hormonivalmisteella.

Käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hevosilla katkarapua pyytäviä kalastajia Belgiassa.

Hevosilla on ollut pitkään erittäin merkittävä osa ihmisten kulttuurissa: esimerkiksi kymmeniätuhansia vuosia vanhoissa Lascaux'n luolamaalauksissa esiintyy hevosia. Ensin luultavimmin ruoaksi kasvatetut hevoset tulivat ihmiselle välttämättömiksi hyötyeläimiksi. Ihminen on jalostanut hevosia vähintään tuhansia vuosia: .

Ihminen kesytti hevosen nykytietämyksen mukaan aikavälillä 4500−2500 eaa Euraasian aroilla. Noin vuoteen 1000 eaa. mennessä kesyhevonen oli levinnyt Aasian, Euroopan ja Pohjois-Afrikan alueille.[8] Pohjois- ja Etelä-Amerikan mantereilta alkuperäiseen eläimistöön kuuluneet hevoseläimet kuolivat sukupuuttoon noin 8000 eaa. mennessä, ja hevonen saapui näille mantereille uudelleen vasta kesyhevosena eurooppalaisten valloittajien mukana 1500-luvulla.

Hevosrotuja ja -tyyppejä on nykyään jalostuksen myötä satoja, ja erilaisia käyttötarkoituksia on paljon. Todennäköisesti vanhin saman­kaltaisena säilynyt hevosrotu on arabianhevonen, jota tiedetään jalostetun vähintään viidentuhannen vuoden ajan. Lämminveriravureita käytetään raviurheiluun, lämminverisiä ratsurotuja eli täysiverisiä ja puoliverisiä hevosia lähinnä ratsastuksen eri lajeissa ja valjakkoajossa, ja raskastekoisia kylmäverirotuja työhevosina. Yleisroduksi katsottu suomenhevonen on erittäin monipuolinen: yksi ja sama hevonen voi elämänsä aikana kilpailla niin raveissa kuin ratsastuksen eri lajeissakin ja lisäksi tehdä pelto- tai metsätöitä. Joitakin hevosrotuja kasvatetaan nykyään lähinnä ihmisen silmäniloksi näyttelyeläiminä sekä lemmikkeinä.

Ihmisen ravintona[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hevosen alkuperäisin käyttötarkoitus ihmisen hallinnassa lienee ollut lihantuotanto. Hevosia on myös lypsetty esihistoriallisista ajoista lähtien.

Nykyisin hevosenlihan syönnin asema vaihtelee kulttuureittain paljon. Joissain maissa kuten Isossa-Britanniassa hevosella on vakiintunut asema ihmisen lemmikkinä ja työkumppanina, ja sen lihan syöminen on lähes tabu. Toisaalla esimerkiksi jalostukseen kelpaamattomat tai loukkaantuneet hevoset teurastetaan halukkaasti ravinnoksi, ja hevosia ja muita hevoseläimiä saatetaan myös kasvattaa suoraan teuraaksi.

Ulkomailta Suomeen tuodaan hevosenlihaa miljoona kiloa vuodessa.[9] Suomessa ravinnoksi jalostetaan lähinnä huonon kilpailumenestyksen tai loukkaantumisen vuoksi lopetettujen hevosten lihaa, eikä hevosenlihaa juurikaan syödä sellaisenaan, vaan se jatkojalostetaan esimerkiksi meetvurstiksi.

Hevosen maitoa käytetään nykyään ihmisen ravintona joissakin Keski-Aasian maissa. Siitä valmistetaan kumissia.

Ratsuna ja vetojuhtana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksalainen maanviljelijä kyntää hevosparilla.

Hevosella on menneinä aikoina ollut erittäin suuri merkitys veto- ja kuormajuhtana sekä myös ratsuna. Ennen kun rautatiet 1800-luvulla ja myöhemmin autot yleistyivät, hevosajoneuvot olivat härkien ohella suuressa osassa maailmaa käytännössä ainoita maa­kulku­neuvoja, joskin paikallisesti myös esimerkiksi aasia, muulia ja kamelia on käytetty veto- ja kantojuhtana. Vankkurien ja kärryjen ohella käytettiin pohjoisilla seuduilla talvisin myös hevos­vetoisia rekiä. Lisäksi hevosella oli suuri merkitys myös maa­taloudessa työjuhtana, mutta tätäkin työstä traktori on sen teollisesti kehittyneissä maissa nykyisin pitkälti syrjäyttänyt. Monissa lähinnä Aasian ja Afrikan maissa hevonen on kuitenkin yhä tärkeä työeläin ja kulkuneuvo erityisesti syrjäseuduilla.

Hevonen sodassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hevosella on eri aikoina ollut myös suuri sotilaallinen merkitys. Sen kesyttämisen on arveltu tehneen indo­eurooppalaisia kieliä puhuville kansoille aikoinaan mahdolliseksi levittäytyä Ukrainasta lähes kaikkialle Eurooppaan.[10] Samoin se teki hyksoille mahdolliseksi valloittaa Egypti ensimmäisen väli­kauden alkaessa noin 1700 eaa, sillä egyptiläisillä ei sitä ennen ollut hevosia.[10] Osittain samasta syystä myös espanjalaiset konkistadorit pystyivät paljon myöhemmin helposti kukistamaan asteekkien ja inkojen valtakunnat. Ratsu­väellä oli keskeinen sotilaallinen merkitys 1900-luvulle saakka, ja vasta ensimmäisessä maailman­­sodassa kuorma-autot ja panssarivaunut syrjäyttivät sen tärkeimpänä hyökkäys­aseena.[10]

Hevosurheilu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Hevosurheilu

Hevosurheilulajeja on lukuisia, niistä maailmanlaajuisesti tärkein on laukkakilpailut kevyillä ja nopeilla täysiverihevosilla, paikallisesti myös muilla roduilla. Muut tärkeimmät lajit ovat ravi- ja peitsauskilpailut ajetuilla hevosilla, koulu-, este- ja kenttäratsastus sekä valjakkoajo. Amerikoissa erilaiset rotukohtaiset erikoisaskellajeja ja muita ratsun miellyttävyyttä mittaavat kilpailut ovat suosittuja. Lännenratsastuksen eri lajit ovat hyvin suosittuja Yhdysvalloissa mutta niitä harjoitetaan myös muualla.

Näiden lajien lisäksi kansainvälisiä kilpailuita järjestetään ainakin matkaratsastuksessa ja vikellyksessä, paikoittain esiintyy myös hevospooloa ja erilaisia työhevosten voimaa ja taitoja mittaavia lajeja. Paikallisina erikoisuuksina esiintyy lisäksi liuta muita lajeja kuten gymkhana Iso-Britanniassa ja Keski-Euroopassa, ban'ei-rotuisten hevosten voima- ja nopeusajot Japanissa ja vuohenruhon hallinnasta kilpailu joukkueina kokpar-pelissä Keski-Aasiassa.

Hevonen harrastuksena[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomenhevonen hoitajineen.

Ratsastus ja hevosten hoitaminen on nykyisin erityisesti tyttöjen suosima harrastus, joka viime vuosina on yleistynyt voimakkaasti nuorten ja vanhempienkin naisten harrastuksena. Ratsastusta harrastavat pojat ja miehet ovat yleensä vähemmän kiinnostuneita hevosenhoidosta ja keskittyvät ratsastajana kehittymiseen sekä kilpailemiseen erityisesti esteratsastuksessa. Suomessa on noin 150 000 ratsastuksen harrastajaa.[11] Harrastaminen tapahtuu pääsääntöisesti ratsastuskouluilla, ja ratsastuksen ohella talleilla hoidetaan hevosia ja poneja. Opetushevosilla saattaa kullakin olla oma vapaaehtoinen hoitajansa tai useitakin hoitajia, jotka huolehtivat hoitohevosensa puhdistamisesta ja opetustunneille valmistelemisesta esimerkiksi tiettyinä viikonpäivinä. Oman hevosen pitokaan ei ole ratsastuksen harrastajien keskuudessa harvinaista. Hevosen hoito on kuitenkin vastuullista ja vie päivittäin runsaasti aikaa, ja hevosen ylläpito tulee varsin kalliiksi varsinkin, jos ei asu maaseudulla ja pysty pitämään hevostaan omassa tallissa.

Talleilla voivat opetushevoset olla joskus pitkällekin koulutettuja, mutta yleisesti opetushevoset ovat perustasoisia, tavallisesti kilttejä harrastehevosia. Sen sijaan yksityishevoset usein ovat koulutettu vain yhden ihmisen tarpeisiin, joten ne osaavat enemmän kuin peruskäytössä olevat talliratsut. Yksityishevosilla kilpaillaan usein ja perehdytään koulutukseen ja tasoon tarkemmin. Toki on vain harrastekäyttöön ostettuja esim. entisiä ravureita, vanhempia hevosia joita ei voi enää käyttää täysillä ja pikkuvikaisia, mutta silti ihan hyviä ratsuja.

Hevosharrastus saattaa keskittyä myös raviurheiluun. Ravimaailma on ratsastusta miehisempi, mutta nuoretkin tytöt saattavat toimia hevosenhoitajina ja valmennusapulaisina ja päätyä myös työskentelemään ravihevosten parissa hoitajina, ohjastajina tai valmentajina. Ravikilpailujen seuraaminen ja siihen liittyvä veikkaus on myös suosittua ajanvietettä.[12]

Nuoret hevosharrastajat laativat usein hevosaiheisia internetsivuja, osallistuvat hevosaiheisten foorumien keskusteluihin ja saattavat myös harrastaa virtuaalista hevosenhoitoa. Melko yleistä on myös hevosten valokuvaaminen sekä esimerkiksi jouhinippujen keräily. Ennen Internetin käytön yleistymistä keräiltiin myös esimerkiksi hevosten sukutietoja.

Hevosten nimitykset ja värit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nimitykset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varsa, tamma ja ori.

Sukupuolen mukaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Tamma on naarashevonen.
  • Ori on kastroimaton uroshevonen.
  • Ruuna (myös valakka) on kastroitu eli ruunattu uroshevonen.
  • Ruunatamma on steriloitu tamma.
  • Pietturi on piilokiveksinen ori. Pietturin luonne voi olla vaikea ja sen kastrointi on tavallista suurempi toimenpide.
  • Varsa on sukupuolen mukaan tammavarsa tai orivarsa.
Varsa ruokailemassa.

Iän mukaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Maitovarsa eli vieroittamaton varsa, eli emänsä maitoa imevä varsa.
  • Varsa on alle nelivuotias hevonen.
  • Nuori hevonen on 4–6-vuotias hevonen.
  • Remontti on ratsuksi koulutettavana oleva hevonen. Se on yleensä nuori (noin 3–5-vuotias) mutta saattaa olla vanhempikin hevonen, jota uudelleenkoulutetetaan esimerkiksi ravurista ratsuksi.

Lähinnä hevosurheilusäännösten vuoksi hevosen ikävuosi vaihtuu virallisesti 1. tammikuuta (eteläisellä pallonpuoliskolla 1. elokuuta).

Tyypin mukaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Luettelo hevosroduista
Miniatyyrihevonen on täysikasvuisenakin vain suurehkon koiran kokoinen.
  • Ponit ovat pienikokoisia (säkäkorkeus alle 148 cm) ja ”isoja hevosia” suhteellisesti lyhytjalkaisempia ja tanakampia hevosia.
  • Kylmäveriset ovat raskaita ja vahvoja hevosrotuja, joita käytetään työhevosina.
  • Lämminveriset ovat kevyitä, vilkkaita ja nopeita hevosrotuja, joita käytetään laukka- ja ravikilpailuissa, ratsuina ja ajohevosina.
  • Puoliveriset ovat kylmä- ja täysiveristen risteytyksistä syntyneitä lämminverisiä ratsu- ja ajohevosrotuja.
  • Täysiveriset ovat erityisen pitkään puhtaina jalostettuja, kevytrakenteisia lämminverirotuja.
  • Miniatyyrihevoset ovat poni- tai hevostyyppisiä erittäin pienikokoisia hevosia (säkäkorkeus alle 90 cm, jopa alle 50 cm).
  • Hunter on ajometsästykseen, lähinnä ketunmetsästyskäyttöön kehitetty hevostyyppi, jota saatetaan käyttää myös esteratsuna.[13]
  • Cob on melko pienikokoinen vankkarakenteinen hevostyyppi, jotka on tarkoitettu lähinnä hyväluonteisiksi yleis- ja metsästysratsuiksi.[13]
  • Hack on hevostyyppi, joka on tarkoitettu tyylikkääksi ja miellyttäväksi yleisratsuksi.[13]
  • Pooloponi ovat erityisesti hevospoolon tarpeisiin kehitetty ketterä ja melko pienikokoinen hevostyyppi.[13]
  • Ratsuponi on erityisesti lasten kilparatsuksi kehitetty kevytrakenteinen ponityyppi.[13]

Käytön mukaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ravuri eli ravihevonen.

Värit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hallakkovärien uskotaan olevan hevosen alkuperäisin väritys. Kuvassa hiirakko eli ”mustanhallakko” islanninhevonen.
Ruunikko hevonen. Ruunikon eri sävyt ovat yleisimpiä kesyhevosilla esiintyviä värejä.
Pääartikkelit: Hevosten värit ja Värirotu

Hevosen alkuperäinen väritys lienee ollut hallakko: esimerkiksi Lascaux'n luolan kymmeniä tuhansia vuosia vanhoissa maalauksissa esiintyvät hevoset ovat tunnistettavissa hallakoiksi. Nykyisinkin elävä viimeinen aidosti villi hevoslaji przewalskinhevonen on aina ruunihallakko, ja 1800-luvun lopussa sukupuuttoon kuollut tarpaani taas oli hiirakko eli mustapohjainen hallakko. Eri rotuja risteyttämällä kehitetty ”uusi tarpaani” on sekin miltei aina hiirakko.

Kesyhevosilla esiintyy useita kymmeniä eri värejä. Yleisimmät niistä ovat niin kutsutut perusvärit eli rautias, ruunikko tai musta. Jokainen hevosyksilö on geneettisesti jokin näistä kolmesta. Perusväriä voi muuttaa yksi tai useampi lukuisista väriin vaikuttavien geenien alleeleista, jolloin pohjaväri esimerkiksi haalistuu osittain tai kokonaan (diluutiovärit), jää muodostumatta yksittäisissä karvoissa (päistäriköt, päistär- ja sekakarvaiset), jää muodostumatta tietyillä yhtenäisillä alueilla (kirjavat, tiikerinkirjavat) tai muuttuu hevosen iän myötä harmaaksi ja lopulta kauttaaltaan valkoiseksi (kimot).

Valkoinen hevonen on useimmiten kimo, joka on iän myötä ehtinyt harmaantua täysin valkoiseksi. Jo syntyessään valkoinen hevonen on valkovoikko tai hyvin valkovoittoinen kirjava tai tiikerinkirjava. Albiinoja ei hevoseläimissä ole lainkaan; albiinoutta aiheuttavaa geeniä ei ole todettu hevoseläimissä. Albinistisia mutta osittain pigmentoituneita värityksiä ovat muun muassa kermanvaalea ja sinisilmäinen valkovoikko ja samppanjaväritykset. Täysvalkoisena syntyvät myös homotsygootit frame overo -kirjavat varsat, mutta nämä yksilöt kuolevat geenivirheen vuoksi parin päivän sisällä syntymästään.

Kaikilla hevosväreillä ei ole toistaiseksi vakiintuneita suomenkielisiä nimityksiä. Tämä pätee erityisesti väreihin, jotka ovat Suomessa harvinaisia (samppanjavärit, tiikerinkirjavuuden eri muodot), mutta myös suhteellisen tavallisen (lehmän)kirjavuuden eri tyypeistä käytetään toistaiseksi englanninkielistä terminologiaa.

Tällä mustalla hevosella on merkkeinä laukki ja kolme puolisukkaa.

Merkit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Merkki (hevonen)

Merkeiksi kutsutaan hevosyksilön erityisiä tuntomerkkejä, jotka ovat lähinnä valkeita alueita hevosen päässä ja jaloissa. Tällaisia merkkejä ovat esimerkiksi tähti, kuonopilkku, piirto ja läsi sekä jaloissa olevat sukat. Myös tummia ja muunlaisia merkkejä kuitenkin on. Valkoisten merkkien alueelta hevosen iho on aina vaaleanpunainen. Pienehköt valkeat merkit ovat tavallisia eikä niitä yleensä mielletä kirjavuudeksi, vaikka ne saattavatkin olla jonkin kirjavuusgeenin aiheuttamia. Jos valkeaa on rungossa, hevosta kutsutaan kirjavaksi.

Lajiristeytykset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hevonen voi risteytyä muiden hevoseläinten kanssa. Tällaiset lajiristeymät perivät molempien lajien ominaisuuksia ja ovat lähes aina steriilejä.

  • Muuli on aasioriin ja hevostamman jälkeläinen. Muulit ovat hyvinä käyttöeläiminä olleet jo kauan erittäin suosittuja ja haluttuja, ja niitä kasvatetaan edelleen maailmalla runsaasti
  • Muuliaasi on aasitamman ja hevosoriin jälkeläinen.
  • Sebroidi on hevosen ja seepran risteytys (jota kutsutaan joskus myös tarkemmin nimellä zorse).

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kidd, Jane: Maailman hevoset: rodut ja kasvatus. WSOY, 1988. ISBN 951-0-15117-3.
  • Nieminen, Virpi (toim.): Hevosen käsittely ja käyttäytyminen. Art House, 2003. ISBN 951-884-374-0.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Hippos.fi: Hevosalan haasteet (PDF)
  2. Nieminen 2003: Nieminen, Virpi: Hevosen käyttäytymiseen vaikuttavat tekijät, s. 39
  3. a b Hevostalous kukoistaa. Talouselämä, 2007, nro 35, s. 31.
  4. Nieminen 2003: Palttala, Kristiina: Hevosen luonnonmukainen ruokinta, s. 82
  5. Nieminen 2003: Nieminen, Virpi: Hevosen käyttäytymiseen vaikuttavat tekijät, s. 42-43
  6. a b c Nieminen 2003: Nieminen, Virpi: Hevosen käyttäytymiseen vaikuttavat tekijät, s. 44-45
  7. a b c Nieminen 2003: Nieminen, Virpi: Hevosen käyttäytymiseen vaikuttavat tekijät, s. 45-47
  8. Equiworld.net: Horse domestication (englanniksi)
  9. Mansikka, Heli: Hevosenliha maistuu jälleen (Päivitetty 13.12.2009) 11.12.2009. Yle. Viitattu 13.12.2009.
  10. a b c Diamond, Jared: Tykit, taudit ja teräs, s. 97–98. suom. Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita, 2003. ISBN 952-5202-56-9.
  11. Ratsastus.fi
  12. Hippos.fi: Raviurheilu
  13. a b c d e Kidd, s. 146-151

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Manninen, Kirsti (toim.): Hevosvoimat. Maahenki Oy, 2011.