Sosiaalisen identiteetin teoria
Wikipedia
Sosiaalisen identiteetin teoria on sosiaalipsykologinen teoria sosiaalisen identiteetin synnystä - teorian kehittivät Henri Tajfel ja John Turner.
Henri Tajfelin pääteos Human groups and social categories määritteli teorian sisällön. Teos ilmestyi 1980-luvun alussa. Teoria määritellään tyypillisesti seuraavassa muodossa:
Ihmiset määrittelevät itsensä ryhmäjäsenyyksiensä avulla, ja saavuttaakseen myönteisen itsemäärittelyn, pyrkivät saavuttamaan sisäryhmälleen etua tai paremmuutta vertailun kohteena oleviin ulkoryhmiin nähden.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Teorian synty
Otettuaan vastaan sosiaalipsykologian professuurin Bristolin yliopistossa vuonna 1967 Tajfel toteutti kuuluisat minimaalisten ryhmien kokeensa paikallisista koulupojista koostuvilla satunnaisesti muodostetuilla ryhmillä. Ryhmät alkoivat spontaanisti noudattaa ryhmäkuuluvuuden mukaista sisäryhmän suosintaa. Näiden tutkimusten oli määrä edustaa perustasoa, jonka mukaan voitaisiin määritellä kollektiivisen ennakkoluuloisuuden välttämättömät ja riittävät edellytykset.
Minimaalisten ryhmien kokeet osoittivat, että pelkkä luokittelu voi tuottaa ryhmien välistä erilaistumista. Tajfelin omin sanoin ilmaistuna
Tämän merkityksen he löysivät omaksuessaan toimintastrategian, jonka tarkoituksena oli luoda toiminnassa toteutuva ero oman 'ryhmän' ja toisen 'ryhmän' välille - ero todella minimaalisen 'sosiaalisen järjestelmän' muodostavien kahden sosiaalisen kategorian välille. Eroavuus 'toisesta' kategoriasta tuotti...omalle ryhmälle identiteetin ja loi näin eräänlaisen merkityksen muutoin tyhjään tilanteeseen. (Tajfel 1972, 39-40)
Tulosten perusteella Tajfel ja John Turnerin kehittivät sosiaalisen identiteetin teorian (SIT).
[muokkaa] Teorian kehys
Sosiaalisen identiteetin teorian kehyksenä on oletus yhteiskunnan rakentumisesta hierarkkisesti eri sosiaaliryhmiksi, jotka ovat valta- ja statussuhteissa toisiinsa (esimerkiksi miehet ja naiset, Etelä-Afrikan mustat ja valkoiset, Pohjois-Irlannin katolilaiset ja protestantit, Malesian malaijit ja kiinalaiset). Valta- ja statuserot ovat ominaisia myös pienempien ja lyhytaikaisempien ryhmien välisissä suhteissa, esimerkiksi koululuokkien välillä. Perusoletus on, että sosiaaliset luokat (suuret ryhmät kuten kansakunta tai kirkkokunta tai pienemmät ryhmät kuten organisaatio tai kerho) luovat jäsenilleen sosiaalisen identiteetin. Sosiaalinen identiteetti määrittelee yksilölle, kuka hän on ja kuvaa ja arvioi mitä siitä seuraa. Sosiaaliset identiteetit eivät vain kuvaile jäseniä, vaan ne myös määräävät normeja ja arvioivat jäsenyyden merkitystä. Esimerkiksi kuuluminen sosiaaliseen luokkaan ”mustalainen” ei vain tarkoita, että yksilö määrittelee ja arvioi itse olevansa mustalainen ja että muut määrittävät ja arvioivat häntä mustalaisena, vaan myös sitä, että hän käyttäytyy mustalaiselle luonteenomaisella tavalla.
[muokkaa] Teorian synnyn tausta
Sosiaalisen identiteetin teoria syntyi osana selvästi eurooppalaisen sosiaalipsykologian tietoista kehitystä. Tavoitteena oli löytää ihmisen käyttäytymisen ”kateissa oleva” sosiaalinen ulottuvuus muun muassa konstruoimalla ryhmäilmiöille selityksiä, jotka eivät olisi reduktionistisia. Teorian laajempi merkitys sosiaalipsykologisena teoriana havaittiin kuitenkin pian, ja se valtasi alaa ja sai osakseen tukea. Sen näkyvyys ja suosio onkin nykysosiaalipsykologiassa jo pitkään ollut taattu.
[muokkaa] Teorian kritiikkiä
Sosiaalisen identiteetin teoriaa on myös kritisoitu (Abrams & Hogg 1990). Vaikka positiivinen erottuvuus onkin ollut erittäin hyödyllinen makrotason ryhmienvälisten suhteiden selittäjänä, ei itsetunto-oletuksella, jonka varassa ajatus loppujen lopuksi lepää, ole johdonmukaista empiiristä tukea. Muutamia selityksiä on ollut esillä, ja yksi niistä esittää, että itsetunto ja positiivinen erottuvuus eivät sovi käsitteellisesti yhteen, koska ne edustavat eri analyysitasoja (itsetunto yksilötasoa, erottuvuus ryhmätasoa). Ryhmät voivat kyetä positiiviseen erottuvuuteen monin tavoin, jotka eivät mekaanisesti heijastu yksilön itsetuntoon.
Eräs ongelma liittyy korostuneisuuteen (salience). On melko helppoa päättää yleisistä säännöistä, jotka rajaavat sosiaalisen tai henkilökohtaisen identiteetin korostumisen edellytyksiä tai sitä, mitkä sosiaaliset identiteetit milloinkin korostuvat. Jälkikäteen on myös varsin helppoa selittää, miksi tietty identiteetti korostui tietyssä tilanteessa. Silti tietyn identiteetin korostumista on yhä varsin vaikeata ennustaa luotettavasti. Teoriaa on kritisoitu jopa reduktionismista, sillä sosiaalinen identiteetti näyttää herättävän kognitiivisia ja motivaatioprosesseja yksilötasolla. SIT esittää kuitenkin, että kognitiiviset prosessit luovat ryhmäkäyttäytymisen spesifin muodon samalla, kun sosiaaliset representaatiot puolestaan tuottavat sisällön ja muodon sisällöstä riippumattomat puolet.
Uudempi itsekategorointiteoria (Turner ym. 1987) väittää, että itsensä luokittelemisesta seuraa oman minän määrittely, hahmottaminen ja arvioiminen sisäryhmäprototyypin mukaan sekä myös tämän prototyypin mukainen käyttäytyminen. Tällainen itsensä luokittelu depersonalisoi havaitsemista ja käyttäytymistä niin, että kaikki ryhmän jäsenet, oma minä mukaan lukien, ovatkin ryhmän jäseniä eivätkä ainutkertaisia yksilöitä. Eräät tämän mukaiset tulkinnat ovat osoittautuneet hedelmällisiksi jatkotutkimusta ajatellen, ja keskustelu jatkuu vilkkaana.
[muokkaa] Lähteet
- Marja Ahokas: Henri Tajfel - Marja Ahokkaalta on hankittu lupa kopioida suoraan tekstiä tähän artikkeliin.
