Small house movement

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Pientalo Portlandissa

Pientaloliike (engl. Small house movement) on Yhdysvalloista liikkeelle lähtenyt arkkitehtuurin suunta ja kansalaisliike, joka pyrkii edistämään asumista pienemmissä omakotitaloissa.[1]

Tavoite ja sen perustelut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kehittyneissä maissa perheiden koko on pienenemässä, mutta joissakin maissa omakotitalojen koko on kasvanut viime vuosikymmeninä huimasti, esimerkiksi Yhdysvalloissa keskimääräinen pinta-ala on kasvanut 165 m²:stä (1978) 230 m²:iin (2007).[1] Syitä on vaurastuminen ja arvostusten muuttuminen.[1] Ylisuuret talot ovat kuitenkin kalliita rakentaa ja niiden lämmitys, ylläpito ja korjaus on kallista. Pienet talot paitsi edustavat pienempää kokoa, myös korostavat suunnittelun merkitystä[2]. Niissä käytetään ratkaisuja, joista on hyötyä usealla tavalla, ja niissä on käytössä tilaa säästävät laitteet ja kodinkoneet.[1]

Järjestö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sarah Susankan katsotaan panneen liikeen alkuun, kun hän julkaisi teoksen The Not So Big House 1997.[1] Idean pohjalta syntyi yhdysvaltalainen järjestö Small House Society, joka pyrkii edistämään pienempien omakotitalojen rakentamista. Sen perustajia olivat Jay Shafer, Shay Salomon, Nigel Valdez ja Gregory Paul Johnson.[3]

Ajatuksen leviäminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pientaloliike on levinnyt muihinkin maihin. Japanissa, jossa tila on kallista, Takaharu Tezuka on rakentanut Tokioon Taivasta tavoittelevan talon, neljälle hengelle tarkoitetun 42.5 m²:n talon. Barcelona Eva Prats ja Ricardo Flores esittelivät 120 m²:n Matkalaukkutalon. Englannissa Abito on suunnitellut Manchesteriin älykkäitä 33 m²:n kerrostalohuoneistoja. Yhdysvalloissa tuhoa aiheuttaneen hurrikaani Katrinan jälkeen Marianne Cusato kehitti trailerien vaihtoehdoksi Katrina-mökit joiden koko alkaa alle 30 m²:stä. Micro Compact Home (M-CH) on brittiläisen arkkitehdin Richard Hortonin ja Münchenin teknillisen korkeakoulun suunnittelema korkealuokkainen kuutio[1] 1–2 hengelle, ja siinä on riittävästi tilaa nukkumiselle, työnteolle, ruokailulle, ruoanlaitolle ja peseytymsielle.[4]

Puolesta ja vastaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pienen talon etuna on taloudellinen hyöty. Niiden ansiosta ihmisten elintavat muuttuvat, ja ne viehättävät ihmisiä, jotka haluavat elää yksinkertaisemmin ja vaatimattomammin ja haluavat pienentää ekologista jalanjälkeään.[1] Tyypillinen pientaloliikkeen talon koko harvoin ylittää 45 m2.[5] Pienissä taloissa asuvat ihmiset viettävät aikaansa enemmän ulkona ja tuntevat elävänsä terveellisemmin.

Pientä taloa kakkoskodikseen etsivien pyrkimykset voivat johtaa maankäytön tuhlaukseen.[5] Pienen talon rakentamista suunnitteleva voi myös törmätä "syrjintään", kun rakentamismääräykset edellyttävät talolta tiettyä vähimmäiskokoa. Jopa naapurit voivat karsastaa pieniä taloja, koska pelkäävät oman talonsa arvon alenemista.[6]

Maailmanlaajuinen talouskriisi on saanut ihmiset kiinnostumaan pientaloliikkeestä, joka tarjoaa edullisempia ja ekologisesti kestävämpiä asumismuotoja.[7]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g Carmela Ferraro: Small but perfectly formed Financial Times. 21.2.2009.
  2. Al Heavens: Smaller Could Be the Answer to a Lot of Issues. 14.6.2007. Realty Times. Viitattu 7.3.2009.
  3. Small House Society Viitattu 12.4.2009. (englanniksi)
  4. Lloyd Alter: Home Delivery: The Micro Compact Home Comes To America Treehugger. 10.7.2008. Viitattu 7.3.2009.
  5. a b Bethany Lyttle: Think Small New York Times. 16.2.2007.
  6. Carol Lloyd: Small houses challenge our notions of need as well as minimum-size standards SFGate. 27.4.2009.
  7. Very little house on the prairieVery little house on the prairie The Economist. 19.2.2009. Viitattu 7.3.2009.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]