Poikkihuilu

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Jalometallista tehty, c-jal ja umpiläpillä varustettu poikkihuilu

Poikkihuilu (lat. fistula Germanica) on puupuhaltimiin kuuluva soitin, jota yleensä tarkoitetaan, kun puhutaan huilusta. Soitettaessa poikkihuilua pidetään vaakasuorassa soittajan oikealla puolella siten, että oikea käsi on kauimmaisena. Ääni syntyy puhallettaessa soittimen alkupäässä olevan ääniaukon yli siten, että osa ilmavirrasta osuu aukon vastakkaisen puolen terävään reunaan. Avaamalla ja sulkemalla läpillä peitettäviä äänireikiä saadaan soivan ilmapatsaan pituutta muutettua, jolloin samalla sävelkorkeus muuttuu.

Nykyaikaisessa poikkihuilussa on kolme osaa: suukappale, runko sekä jalka, jonka pituudesta riippuu matalin soitettavissa oleva sävel. Yleisin on c-jalka (matalin sävel keski-c), hiukan harvinaisempi on h-jalka (matalin sävel pieni h). Kokeilumielessä on valmistettu myös joitain d-jalkoja (matalin sävel yksiviivainen d).

Läppäkoneisto voi olla umpi- tai avoläppäinen. Jälkimmäisessä, joka on nykyään suositumpi, on joidenkin läppien keskellä reikä, joka suljetaan sormella läppää painettaessa. Avoläppäisen huilun ääntä pidetään kantavampana. Avoläppäinen huilu mahdollistaa myös suuremmat ilmaisumahdollisuudet soitettaessa uutta musiikkia. Oppilaskäytössä suositaan umpiläppäisiä huiluja niiden helpomman soitettavuuden takia.

Valmistusmateriaali[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Poikkihuilut valmistetaan nykyään enimmäkseen metallista. Oppilassoittimet ovat yleensä hopeoitua messinkiä tai uushopeaa, harvemmin terästä. Ammattikäyttöön tarkoitetut metallihuilut valmistetaan kuitenkin soittajan mieltymysten mukaisesta arvometallista kuten hopeasta, kullasta tai platinasta. Orkesterisoittajat suosivat hopeasta tehtyjä huiluja niiden kantavan äänen vuoksi. Usein yhdistetään myös esimerkiksi kultainen suukappale hopeiseen runkoon. Joissakin suukappaleissa on yhdistetty hopeiseen tai kultaiseen putkiosaan puinen tai kultainen huulilevy. Huilun alkuperäinen materiaali, puu, on viime vuosina saavuttanut taas suosiota; yleisin puulaji on grenadilla. Puuta voi olla koko huilu tai pelkkä suukappale tai runko. Puisen huilun ääni on metallista pehmeämpi. Suomessa on hiukan jalansijaa saanut hiilikuidusta valmistettu poikkihuilu.[1]

Puuhuilu eli puinen poikkihuilu on irlantilaisessa kansanmusiikissa käytetty soitin.

Poikkihuilun muunnoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Piccolo on pituudeltaan vain puolet tavallisesta poikkihuilusta, eikä siinä ole jalkaosaa. Piccolon ääni on huilun ääntä tasan oktaavin korkeampi. Piccoloiden suosituin valmistusmateriaali on jo pitkään ollut puu; metalliset ovat jääneet lähes täysin pois käytöstä. Oppilassoittimia valmistetaan myös muovista.

Alttohuilu on tavallista poikkihuilua hiukan pidempi: soitin on g-vireinen, eli sillä soitetut sävelet soivat puhdasta kvarttia matalammalta kuin nuotteihin merkityt.

Alttohuilua vielä suurempi huilu on bassohuilu, joka soi oktaavia matalammalta kuin tavallinen poikkihuilu. Sen suukappale on käyrä, jotta soittaja ylettyy läpille paremmin. Sama idea on pienen huilistin ensimmäisessä suukappaleessa: soittaminen käy mahdottomaksi jolleivat sormet yllä läpille. Altto- ja bassohuilut valmistetaan yksinomaan metallista.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Nyman, Hannele & Poutasuo, Tuula: Muovikirja, Arkitavaraa ja designesineitä, s. 175. WSOY, 2004. ISBN 951-0-29132-3.