Perhosuinti

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Uimari uimassa perhosuintia

Perhosuinti on yksi uintitekniikoista ja kilpailulaji. Perhosuinti on fyysisesti vaativin ja vapaauinnin jälkeen toiseksi nopein uintilaji yhdessä selkäuinnin kanssa.

Perustekniikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Perhosta uidaan vatsallaan. Vauhti tuotetaan käsivedoilla ja jalkapotkuilla. Käsivedon alussa kädet ovat suorassa ja melko lähellä toisiaan veden pinnalla pään etupuolella. Peukalot ovat suoraan pohjaa kohti tai viistosti. Vedon aluksi käsiä viedään sivullepäin noin 5–10 senttimetriä. Sen jälkeen kädet viedään koukkuun ja ne voidaan vetää taaksepäin. Kämmenet osoittavat tällöin varpaisiin päin. Sitten kädet viedään taaksepäin kohti reisiä. Käsien ollessa vatsan kohdalla voivat sormet olla lähellä toisiaan. Aivan vedon lopussa ranteet voivat olla koukussa. Veto palautetaan alkuun kädet mahdollisimman lähellä vedenpintaa.[1]

Yhden käsivedon aikana tehdään kaksi potkua. Ensimmäinen potku tehdään kun kädet tulevat vedonpalautuksen jälkeen veteen. Toinen potku tehdään käsien tehdessä lopputyönnön, eli kun kädet palautuvat jälleen vedenpinnan yläpuolelle. Potkussa molemmat jalat tekevät samanaikaisesti pystysuunnassa tapahtuvaa potkuliikettä nilkat suorina. Polvet ovat vain lievästi koukussa. Ensimmäinen ja toinen potku eroavat usein toisistaan.[1]

Perhosuinti kilpailulajina[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Virallisia kilpailulajeja ovat 50, 100 ja 200 metriä perhosuintia.

Perhosuinnin sääntöjä on ajoittain muokattu vastaamaan ajan vaatimuksia. Esimerkiksi Tero Välimaa nousi perhosuimarina Suomen huipulle hyödyntämällä tehokasta delfiinipotkua pysytellen sukelluksissa lähes koko uintisuorituksen ajan. Myöhemmin sääntöjä muutettiin niin, että perhosuinnissa on lähdön tai käännöksen jälkeen tultava pintaan viimeistään viidentoista metrin kohdalla.

Menestyksekkäitä perhosuimareita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mark Spitz tunnetaan ennen kaikkea seitsemästä kultamitalistaan vuoden 1972 olympialaisissa. Voitokkaisiin lajeihin sisältyivät sekä sadan että 200 metrin perhosuinnit.

Useat suomalaiset ovat saavuttaneet menestystä perhosuinnissa. Menestyksekkäimpänä Jere Hård on moninkertainen arvokisamitalisti 50 metrin perhosuinnista. Matti Rajakylä saavutti samalla matkalla lyhyen radan EM-pronssin vuonna 2005.

Perhosuinnin fyysinen vaativuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Perhosuinnin fyysinen vaativuus nähdään maailmanennätystilastoista vertaamalla perhosuinnin ja selkäuinnin ennätyksiä. Ero on suurimmillaan sadalla metrillä ja lähes olematon kahdellasadalla. Voidaan siis sanoa perhosuinnin olevan lyhyillä matkoilla toiseksi nopein, mutta kuluttavin uintilaji. Tulkinnassa on otettava huomioon, että käännös- ja lähtötekniikat vaikuttavat aikojen vertailukelpoisuuteen. Selkäuinnissa lähdetään liikkeelle vedestä, jolloin sukellukseen saa pienemmän voiman kuin muissa uintilajeissa. Siksi selkäuinti on hitaampi lyhyillä matkoilla.

Aloitteleville uimareille perhosuinnin oppiminen onkin usein vaikeaa, ja kilpailusääntöjen mukaisen tekniikan hallitsemiseen vaatii monilta pitkää harjoittelua. Vastaavasti osa kilpauimareista pitää rintauintia perhosuintia raskaampana uintimuotona.lähde? Erityistä merkitystä tekniikan oppimisessa on hartiaseudun lihasten liikkuvuudella. Vaativuudestaan johtuen perhosuintia ei juuri käytetä kuntoilumuotona.[2]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Perhosuinnin tekniikka Uinti.info. Viitattu 11.12.2014.
  2. [1]