Vapaauinti

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Vapaauinti on yksi uinnin kilpailulajeista. Arkikielessä vapaauinnilla tarkoitetaan kuitenkin usein krooliuinnin tekniikkaa.

Vapaauinti kilpailulajina[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vapaauinnin etenemistapaa ei ole nykyisissä kilpailusäännöissä rajoitettu, eli kilpailija voi käyttää parhaaksi katsomaansa tekniikkaa, jossa ei hyödynnetä apuvälineitä. Tämän vuoksi nuoret uintiharrastajat saavatkin ensimmäiset kilpailukokemuksensa usein vapaauinnista, ja toisaalta vapaauinti on lajeista arvostetuin.

Kilpailuissa vapaauinti aloitetaan lähtökorokkeelta hypäten. Nuoret ja aloittelijat saattavat pienissä kilpailuissa kuitenkin lähteä vedestä, altaan päädystä ponnistaen. Tyypillisesti altaan päädyissä käytetään volttikäännöstä, jossa kuperkeikkamaiselle liikkeellä heitetään jalat veden yläpuolelta päätyyn ja ponnistetaan mahdollisimman virtaviivaisessa asennossa liukuun. Käännöstekniikkaa ei vapaauinnissa ole rajoitettu. On kuitenkin huomattava, että kaikissa uintilajeissa pohjassa käveleminen tai siitä ponnistaminen on kiellettyä. Liu'ussa monet uimarit hyödyntävät delfiinipotkua vuoropotkun sijaan. Liuku ei kuitenkaan saa olla 15:tä metriä pidempi. Tämä sääntö pätee myös selkä- ja perhosuinnissa.

Uintitekniikkana käytetään yleensä vain krooliuintia. Uimarista ja matkasta riippuen uintitekniikasta nähdään jonkin verran erilaisia variaatioita. Lyhyillä matkoilla uimarit hengittävät harvoin, ja jotkut saattavat uida 50 metrin matkan jopa kokonaan hengittämättä. Pisimmillä matkoilla hengitetään yleensä joko joka toisella tai joka kolmannella vedolla. Myös potkurytmi vaihtelee. Pisimmillä matkoilla saatetaan edelleen nähdä vain kaksi kertaa käsivetoparia kohden potkaisevia uimareita. [1]

Viralliset vapaauinnin kilpailulajit ovat 50, 100, 200, 400, 800 ja 1 500 metrin vapaauinnit. Lisäksi mukaan voidaan laskea myös avovesiuinnin kilpailumatkat, jotka arvokisoissa ovat 5, 10 ja 25 kilometriä. Yleensä arvostetuimpana ja kovatasoisimpana uintimatkana pidetään sadan metrin ja 1 500 metrin vapaauinteja. Perinteisesti kilpailuissa 800:n metrin vapaauinti on ollut vain naisten ja 1 500 metriä on miesten ja naisten matka. Käytännöstä on kuitenkin osittain luovuttu.

Vapaauinnin viestilajeina Suomessa uidaan yleisesti 4×50 metrin, 4×100 metrin ja 4×200 metrin matkoja, jotka sisältyvät Suomen mestaruusuintien ohjelmaan. Suomen ennätyksiä on kirjattu myös 10×50 metrin ja 20×50 metrin matkoille, mutta näitä viestiuinteja voidaan pitää kuriositeetteina.

Vapaauimareille tyypillinen vamma on olkapään rasituskipu, jota kutsutaan yleisnimityksellä "uimarin olkapää".

Menestyksekkäitä vapaauimareita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Naisista Yhdysvaltain Janet Evans hallitsi naisten pitkiä vapaauintimatkoja (400 ja 800 metriä) poikkeuksellisen pitkän ajan lähes voittamattomana 1980-luvun puolivälistä 1990-luvun puoliväliin. Hän saavutti kolme olympiakultaa ja hänen maailmanennätyksensä ovat osoittautuneet ajan mittaan erityisen kovatasoisiksi.

Saksan Franziska van Almsick nousi Evansin tapaan huipulle nuorena. Hän taantui kuitenkin huomattavasti alaikäisenä 1990-luvun alussa saavutetun menestyksen jälkeen. Almsick jatkoi kuitenkin uintiuraansa ja saavutti viestimitaleita vielä Ateenan olympialaisissa 2004.

Miehissä Johnny Weissmüller tunnetaan ensimmäisenä minuutin rajan sadan metrin vapaauinnissa alittaneena uimarina. Weissmüller tuli laajalti tunnetuksi Tarzan-elokuvista, joissa usein nähtiin myös hänen uintitekniikkaansa. Weissmüllerin saavuttamien aikojen arvoa kohottaa se, että hän piti uidessaan päätään veden pinnan yläpuolella, mikä tekee uinnista huomattavasti raskaampaa nykytekniikkaan verrattuna.

Venäjän Aleksandr Popov oli 1990-luvun menestyksekkäin vapaauimari, joka menestyi arvokisoissa ja maailmanennätystilastoissa viidenkymmenen ja sadan metrin vapaauinneissa. Popov tunnettiin poikkeuksellisen hitaasta käsivetorytmistään. Vetorytmin hitautta voidaan pitää merkkinä käsivedon tehokkuudesta, ja Popovia pidettiinkin nimenomaan teknisesti ylivoimaisena uimarina.

Popov ja Weissmüller ovat ainoat vapaauimarit, jotka ovat voittaneet sadan metrin vapaauinnin kaksissa peräkkäisissä olympialaisissa.

Yhdysvaltain Matt Biondi on yksi olympiahistorian menestyneimmistä urheilijoista. Hän saavutti kahdeksan olympiavoittoa ja yhteensä 11 olympiamitalia. Hänet tunnettiin ennen kaikkea vapaauimarina, mutta yhden olympiahopean hän saavutti myös perhosuinnissa.

Yhdysvaltain Mark Spitz on yksi olympiahistorian menestyneimmistä urheilijoista. Hän saavutti yhdeksän olympiavoittoa ja yhteensä 11 olympiamitalia. Olympiavoitoista kuusi tuli vapaauinnissa (ml. viestit). Hänen Münchenin olympialaisissa 1972 voittamansa seitsemän kultamitalia olivat yksittäisten olympialaisten ennätys, kunnes Yhdysvaltain Michael Phelps saavutti Pekingin olympialaisissa 2008 kahdeksan kultamitalia.

Suomalaiset vapaauimarit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Menestyneimmän suomalaisen vapaauimarin asemaan voidaan asettaa kaksi ehdokasta. Antti Kasvio saavutti useita arvokisavoittoja kahdensadan ja neljänsadan metrin vapaauinneissa. Lisäksi hän katkaisi olympiatasolla suomalaisten uimareiden vuosikymmeniä kestäneen mitalittoman kauden pronssillaan Barcelonassa 1992. Toinen ehdokas on Hanna-Maria Seppälä, jonka toistaiseksi suurin saavutus on pitkän radan sadan metrin vapaauinnin maailmanmestaruus vuodelta 2003. Seppälän saavutuksen arvoa korottaa erityisesti sadan metrin vapaauinnin laaja arvostus. Lisäksi paremmin sekauimarina tunnettu Jani Sievinen on voittanut Euroopan mestaruuden 200 metrin vapaauinnissa.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. [1] Uimakolut.fi - vapaauinnin tekniikka