Organum

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli käsittelee keskiajan musiikkia. Organum on myös latinankielinen nimitys elimelle.

Organum (muinaiskreikaksi ὄργανον, työväline, soitin) on keskiajalla kehitetty polyfonisen musiikin tuottamiseen käytetty menetelmä.

Rinnakkainen organum laulusta Te Deum laudamus

Varhaisin organumin muoto oli rinnakkainen organum, jossa alkuperäisen melodian eli pää-äänen rinnalla kulki organum ääni yleensä siten, että äänien etäisyys toisistaan pysyi samana, tavallisesti kvinttinä. Molemmat äänet saatettiin myös kerrata oktaavia korkeammalta tai matalammalta rikkaamman soinnin aikaansaamiseksi. Tavaksi muodostui nimittää varsinaista päämelodiaan kuljettavaa ääntä tenoriksi (lat. tenere, suom. kannatella).

Guido Arezzolainen esitti teoksessaan Micrologus (noin 1025) jo monimutkaisemman polyfonisen teorian. Sen mukaan olivat mahdollisia erilaiset vaihtoehdot toiselle äänelle, jonka kuoron kanssa laulava solisti saattoi esittää improvisatorisesti. Organum-ääni saatettiin myös säveltää valmiiksi ja kirjoittaa nuotteihin melodian kanssa. Ensimmäiset löydetyt nuottikäsikirjoitukset, jotka sisältävät myös organumin nuotitettuna, ovat 1000-luvun alkupuolelta. Silloin polyfonia oli kehittynyt esitystekniikasta sävellystekniikaksi.

1100-luvun lopun käsikirjoituksissa alkaa ilmetä uusi organumin tyylisuunta vapaa organum, jossa organum-ääni on muuttunut tenori-ääneen verrattuna vapaammaksi ja itsenäisemmäksi. Vapaassa organumissa organum-ääni sijaitsee yleensä tenorin yläpuolella ja tenori- ja organum-ääni saattavat joskus myös ohittaa toisensa. Kuten vanhassa organum-tyylissä, äänien väliset intervallit olivat kuitenkin aina keskiajalla puhtaina intervalleina pidettyjä kvartteja, kvinttejä tai oktaaveja. Vapaassa organumissa organumin esittivät pääasiassa solistit, jotka saattoivat improvisoida sen kuoron laulamaa tenoria vasten.

Organumiksi sanotaan myös soittokonetta, erityisesti urkuja.[1]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Suuri musiikkikirja. Artikkeli: Organum. Otava, 1959.