Lyönnillä 11
| Lyönnillä 11 | |
|---|---|
| Roma ore 11 | |
 |
|
| Ohjaaja | Giuseppe De Santis |
| Käsikirjoittaja |
|
| Perustuu | Todelliseen tapahtumaan (onnettomuuteen) 15. tammikuuta 1951. |
| Tuottaja | Paul Graetz |
| Säveltäjä | Mario Nascimbene |
| Kuvaaja | Otello Martelli |
| Lavastaja | Leon Barsacq |
| Pääosat | |
| Valmistustiedot | |
| Valmistusmaa | Italia |
| Tuotantoyhtiö | Transcontinental Italia |
| Levittäjä | Titanus |
| Ensi-ilta | 1952 |
| Kesto | 105 min |
| Alkuperäiskieli | italia |
| Aiheesta muualla | |
| IMDb | |
| Elonet | |
| AllMovie | |
Lyönnillä 11 (ital. Roma ore 11) on italialainen mustavalkoinen tositapahtumiin perustuva elokuva vuodelta 1952, ja sen on ohjannut Giuseppe De Santis. Tätä De Santisin elokuvaa pidetään yhtenä neorealismin tärkeimmistä teoksista. Se kuuluu toisena ohjaajansa vuosina 1948–53 tekemän kolmen feministisen ja muutenkin yhteiskuntakriittisen elokuvan sarjaan.[1]
Tausta – onnettomuus Roomassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Sunnuntaina 14. tammikuuta 1951 sanomalehti Il Messaggero sisälsi ilmoituksen vapaasta työpaikasta. Rooman via Savoia-kadulla, numerossa 31, toimiva yritys haki nuorta, älykästä, ja työnhaluista naista joka oli tottunut konekirjoittaja. Työpaikasta kiinnostuneita kehotettiin saapumaan henkilökohtaisesti haastateltaviksi maanantaina kello 10-11 ja 16-17 välisinä aikoina kolmannessa kerroksessa sijaitsevaan toimistoon. Maanantaina kello 10 kadulla jonotti noin 200 naista, lähes kaikki alle 30-vuotiaita, nuorimmat vain 16, odottaen että pihalle vievä portti avattaisiin. Ilma oli kylmä ja sateinen. Kun portti avattiin kaikki ryntäsivät rappukäytävään lämmittelemään. Haastattelut alkoivat mutta aika pian oli selvää että päivän kuluessa ei ehdittäisi haastatella useampaa kuin noin 30-40 ensimmäistä ja haastatteluista vastaava virkailija kehotti tähän vedoten muita poistumaan rappukäytävästä mitä tiettävästi ei kuitenkaan kukaan tehnyt.
Noin kello 11:00 rappusten yläosa romahti ja siellä seisovat naiset putosivat betonin ja rautakaiteiden mukana alempien kerrosten askelmilla seisovien niskaan. Yhteensä 77 naista loukkaantui ja yksi heistä, 26-vuotias Anna Maria Baraldi, kuoli muutamaa tuntia myöhemmin vammoihinsa sairaalassa.[2] Useimmat niistä jotka olisivat olleet pitemmän sairaalahoidon tarpeessa lähtivät koteihinsa saatuaan ensiavun koska heillä ei ollut varaa maksaa 2300 liiraa vuorokaudessa minkä sairaalahoito olisi tullut maksamaan.
Jo samana päivänä Giuseppe De Santis luki tapahtumasta sanomalehdistä. Saatuaan radion uutislähetyksistä illan mittaan lisää tietoa kuolemantapauksesta ja varattomuutensa takia sairaalahoidosta kieltäytyneistä naisista hän otti asiaan kriittisen kannan ja päätti julkistaa mielipiteensä elokuvalla. Hän halusi saada vastauksen kahteen kysymykseen: miksi 200 naisen on pakko tungeksia vanhan talon rappukäytävässä yhden ainoan työpaikan takia, ja miksi yhteiskunta ei voisi maksaa syyttömien katastrofien uhrien sairaalalaskuja. Puhelinsoitto selvitti että hänen ystävänsä Cesare Zavattini oli valmis kirjoittamaan käsikirjoituksen jos joku toinen kokoaa tarvittavat taustafaktat. Tämän otti tehtäväkseen Elio Petri jonka tekemät haastattelut myös julkaistiin kirjassa joka ilmestyi 1956 ja sai saman nimen kuin se elokuva joka niiden pohjalta tehtiin.
Elokuvan tapahtumat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Aivan kuin sillä tapahtumalla mihin se perustuu tällä elokuvalla ei ole päähenkilöä, mutta voisi myös sanoa että sillä on noin 200 päähenkilöä joista noin puolen tusinan kohtaloita se seuraa lähemmin. Elokuva on luonteeltaan dokumentaarinen ja seuraa aika tarkasti Petrin keräämiä kuvauksia. Henkilöiden nimiä on kuitenkin muutettu. Tapauksen ainoa kuolonuhri on elokuvassa saanut nimen Cornelia Riva ja häntä näyttelee Maria Grazia Francia. Toinen nainen jonka kohtalo nostetaan esiin on Luciana Renzoni (Carla Del Poggio) joka ainakin omasta mielestään aiheuttaa onnettomuuden epärehellisyydellään. Hän onnistuu valheen avulla ohittamaan jonossa edellä seisovat ja pääsee haastateltavaksi mikä muuten olisi ollut mahdotonta. Rappujen romahdus tapahtuu juuri hänen suoritettuaan eräänlaisen kujanjuoksun ulos vihastuneiden naisten sättimänä ja edestakaisin tönimänä. Syyllisyydentunnon ahdistamana hän ajautuu itsemurhan partaalle poliisin kuulustellessa häntä tapahtumasta ja vain hänen miehensä Nandon (Massimo Girotti) paikalle saapuminen pysäyttää hänet viime hetkessä.
Neljä muutakin naiskohtaloa esitetään elokuvassa. Jonossa odottaa vuoroaan naimaton ja aviossa olevan entisen työnantajansa lasta odottava Adriana (Elena Varzi) joka ei ole uskaltanut kertoa vanhemmilleen olevansa raskaana. Prostituoitu Caterina (Lea Padovani) ei ole aivan varaton mutta haluaisi kuitenkin mielellään vaihtaa ammattinsa kunniallisempaan. Gianna (Eva Vanicek) opiskelisi mieluummin mutta hänen yksinhuoltajaäitinsä pakottaa hänet hakemaan työpaikkaa jota hänellä ei ole juuri mitään mahdollisuuksia saada koska hänen näppäimistön käsittelynsä on aivan liian hidasta. Parantaakseen mahdollisuuksiaan hän odottaa koko yön kadulla ollakseen varmasti jonon ensimmäinen. Kotiapulainen Angelina (Delia Scala) on kyllästynyt työnantajaansa jolle mikään ei ole tarpeeksi hyvin tehty ja asettuu hetken mielijohteesta jonoon hakeakseen uutta työpaikkaa. Kun tämä huomataan hän sanoutuu suullisesti irti kotiapulaisen työstään. Tämän sattuu kuulemaan Viterbosta asti paikalle matkustanut nainen (Maria Pia Trepaoli) joka heti ilmoittautuu Angelinan seuraajaksi ja hänestä tulee siten ainoa jonon naisista joka saa työpaikan onnettomuuspäivänä. Elokuvan loppukohtauksessa Gianna asettuu portin viereen viettääkseen siinä vielä yhden yön ja hakeakseen samaa paikkaa myös seuraavana päivänä.
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Petri, Elio: Roma ore 11. Palermo: Sellerio, 2004 (1956). ISBN 8838919275.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Bruno Roberti: De Santis, Giuseppe Enciclopedia del Cinema (Treccani). 2003. Viitattu 30.3.2018. (italiaksi)
- ↑ Maurizio Ciampa: Chi erano le ragazze? Crollo di un sogno Doppiozero. 2.1.2015. Arkistoitu 7.10.2018. Viitattu 30.3.2018. (italiaksi)