Luuttucembalo
Luuttucembalo (engl. lute-harpsichord; saks. Lautenklavecimbel, Lautenklavier, Lautenwerck, Lautenwerk, Theorbenflügel; ransk. clavecin-luth) on cembalo, jonka kielet on tehty suolesta; tavallisen cembalon kielet ovat metallia. Luuttucembalolla pyritään imitoimaan luutun ääntä, mutta kosketinsoittimena se mahdollistaa polyfonisen musiikin esittämisen luuttua paremmin.[1]
Soitin oli erityisen suosittu 1700-luvun alkupuolen Saksassa, jossa luuttucembaloita rakensivat muiden muassa Johann Christoph Fleischer, Zacharias Hildebrandt ja Johann Nicolaus Bach. Säveltäjä Johann Sebastian Bachin jäämistöön kuului kaksi luuttucembaloa, ja hän sävelsi soittimelle ainakin e-mollisarjan BC L166/BWV 996 (Preludio con la Svite da Gio: Bast. Bach. aufs Lauten Werck).[1]
Monissa cembaloissa on erityinen luuttuäänikerta, joko varsinainen omin luistein varustettu soinniltaan nasaalinen äänikerta (engl. lute stop; ransk. nasale, registre d'hautbois; saks. Nazard, Nasal-Register, Nasalzug, Oboezug) tai sordiinon tapaan toimiva nahasta tai huovasta valmistettu metallikielten sointia pehmentävä vaimennusmekanismi (engl. buff stop, harp stop, virh. myös lute stop; ital. sordino, liuto; ransk. registre de luth, saks. Lautenzug). Kumpaakaan näistä ei pidä sekoittaa luuttucembalon perusominaisuuteen eli suolikielisiin äänikertoihin.[1][2][3]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c Edwin M. Ripin ja Denzil Wraight: "Lute-harpsichord" [1]. Grove music online. Oxford University Press. Tarkistettu 12.8.2016
- ↑ Edwin M. Ripin ja John Koster: "Lute stop" [2]. Grove music online. Oxford University Press. Tarkistettu 12.8.2016
- ↑ Edwin M. Ripin ja John Koster: "Buff stop (harp stop and (erroneously) lute stop)" [3]. Grove music online. Oxford University Press. Tarkistettu 12.8.2016