Kolmannen aallon feminismi

Kolmannen aallon feminismi, joskus myös postfeminismi syntyi 1990-luvun alussa ja edustaa reaktiota toisen aallon feminismiin.

Yhdysvalloissa feminismin kolmas aalto sai polttoainetta konservatiivisuuden noususta ja rotumellakoista. Vuonna 1992 useita naisia valittiin senaattoreiksi.

Vaikka poliittinen äänioikeus on saavutettu, sukupuolten välinen epätasa-arvo äänestäjien keskuudessa säilyy. Keskeinen teema on edelleen patriarkaatti . Keskustelun aiheena on se, että seksuaalinen identiteetti ja sukupuoli ovat sosiaalisesti rakennettu näkemys ihmisestä, joten henkilöä ei voida kuvata vain sellaisilla termeillä kuin "homoseksuaali" tai "heteroseksuaali", "mies" tai "nainen".

Huolimatta termin "postfeminismi" laajasta käytöstä, sen merkitys on edelleen kiistanalainen. Se näyttäisi osoittavan, että feminismin aikakausi on ohi tai päättynyt. Jotkut feministit, kuten Susan Faludi, vastustavat voimakkaasti termin käyttöä, ja yleisesti uskotaan, että postfeminismi on median inspiroima termi, esimerkiksi: "yhteiskunnassa, joka määrittelee itsensä suurelta osin median inspiroimien mielikuvien kautta, on helppo vakuuttaa naisille, että feminismi on epämuodikasta, menneisyyteen kuuluvaa, eikä siitä siksi kannata keskustella vakavasti."

Postfeminismi pyrkii itse asiassa kritisoimaan feminismin toisen aallon toimintaa. Esimerkiksi Rene Denfeld, joka väittää olevansa tasa-arvofeministi ja uskoo, että naisilla tulee olla samat mahdollisuudet ja oikeudet kuin miehillä, kutsuu feminismiä totalitaariseksi ja jäykiksi näkemyksissään, mikä muistuttaa feminismin alkuajoista. Toinen kriitikko, Naomi Wolf, väittää, että suuri osa feminismiin liittyvistä käsityksistä on median vastuulla, sillä se on johtanut valheiden, vääristelyjen ja karikatyyrien kampanjaa liikettä vastaan, mutta feminismi ei ole itsekään vapaa vastuusta, sillä sillä sillä on ollut paha tapa pidättäytyä vastareaktiosta vahingollista mediaa vastaan, joka luo stereotypioita, joita monet naiset eivät voi hyväksyä. Hänen mukaansa liikkeen pitäisi olla voiman feminismi, johon kuuluu tasa-arvo, taloudellinen voimaannuttaminen ja luottamus toimia kollektiivisesti ja yksilöllisesti tavoitteiden saavuttamiseksi.

Postfeminismille on ominaista pluralistinen käsite, jonka mukaan se on korvannut kaksinaisuuden erilaisuudella, konsensuksen moninaisuudella ja korostanut myös vähemmistöjen näkemyksiä, mikä on luonut dynaamisen ja älyllisen ilmapiirin keskustelulle. Sitä luonnehditaan kuitenkin myös mediavetoiseksi liikkeeksi. Ei voi olla mainitsematta Germaine Greerin painotusta siitä, että postfeminismi on vain markkinavetoinen ilmiö, sillä maailman voimakkain taho eivät ole hallitukset vaan pikemminkin ylikansalliset yritykset, jotka pitävät naisia omana omaisuutenaan. Se vakuuttaa naisille, että naisilla voi olla kaikkea, urasta, äitiydestä, kauneudesta ja hyvästä seksielämästä.

Ranskalaiset kolmannen aallon feministit toivat feministisen vastakohdan ruumiittoman ruumiin filosofialle. Tämä oli ajatus ruumiista ilman ruumiita. Maskuliininen erotiikka ja pornografia vetoavat vain muutamiin naisvartalon strategisiin alueisiin. Keho on ikään kuin jaettu erilaisiin sosiaalisiin rooleihin kotona, työssä, vapaa-ajalla, seksissä ja urheilussa. Pomo on kiinnostunut aivojen kapasiteetista ja käsien joustavuudesta, valmentaja on huolissaan vain nilkasta, lapsi haluaa halauksen, ystävä haluaa neljännen käden korttipöydässä, rakastaja haluaa vain seksiä. Maailmanlaajuinen elinkauppa, joka herättää monia eettisiä ja rikosoikeudellisia kysymyksiä, on kuitenkin kiinnostunut vain niistä raajoista ja elimistä, joilla on rahaa käytettävissään. Näin ollen kukaan ei ole enää kiinnostunut ruumiista, vaan he ovat kiinnostuneita sen paloittelusta ja elinten ja kudosten hyödyntämisestä.