Gloria Macapagal-Arroyo

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Gloria Macapagal-Arroyo
Gloria Macapagal Arroyo.jpg
Filippiinien 14. presidentti
20. tammikuuta 2001-30. kesäkuuta 2010
Varapresidentti Teofisto Guingona
Noli de Castro
Edeltäjä Joseph Estrada
Seuraaja Benigno Aquino III
Tiedot
Syntynyt 5. huhtikuuta 1947 (ikä 67)
Puolue Lakas-CMD
Puoliso Jose Miguel Arroyo
Allekirjoitus Arroyo Signature.svg

Gloria Macapagal-Arroyo (s. 5. huhtikuuta 1947) on filippiiniläinen poliitikko, maan presidentti 2001–2010, järjestyksessään neljästoista.

Ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gloria Macaraeg Macapagal syntyi Evangelina ja Diosdado Macapagalin, maan 9. presidentin tyttärenä. Hän opiskeli kaksi vuotta Yhdysvalloissa ja suoritti taloustieteen tutkinnon Ateneo de Manilan yliopistossa ja tohtorin väitöksen Filippiinien yliopistossa. Vuonna 1968 hän nai Jose Miguel Arroyon. Heillä on kolme lasta.

Vuodet 1977–1987 Arroyo opetti eri yliopistoissa. Vuonna 1987 presidentti Corazón Aquino kutsui hänet varakauppaministeriksi hallitukseensa. Hän toimi myös vaate- ja tekstiilialan viennin lautakunnassa, aikana jolloin Filippiinien viennin arvo nousi voimakkaasti.

Hänet valittiin senaattiin 1992 ja uudelleen 1995, jolloin hän sai eniten ääniä vaalissa, lähes 16 miljoonaa.

Vuonna 1998 Arroyo harkitsi presidenttiehdokkuutta, mutta presidentti Fidel V. Ramos vakuutti hänet liittymään hallitsevaan LAKAS-puolueeseen varapresidenttiehdokkaaksi puhemies Jose De Venecialle. De Venecia hävisi Joseph Estradalle, mutta Arroyo valittiin varapresidentiksi yli 13 miljoonalla äänellä, yli kaksi kertaa seuraavan ehdokkaan äänimäärä.

Presidentiksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Estrada nimitti hänet hallitukseen sosiaaliasioista vastaavaksi ministeriksi. Hän erosi lokakuussa 2000, kun Estradaa syytettiin korruptiosta. 20. tammikuuta 2001, mielenosoitusten jälkeen, korkein oikeus julisti presidentin viran avoimeksi, ja Arroyosta tuli maan 14. presidentti.

Estrada kiisti päätöksen laillisuuden, mutta kansainvälinen yhteisö tunnusti Arroyon Filippiinien presidentiksi. 1. toukokuuta 2001 tuhannet pidätetyn Estradan tukijat marssivat presidentin palatsin edustalle vaatimaan Estradan vapauttamista ja palauttamista valtaan. Arroyo julisti maan sotatilaan ja monia mielenosoittajia ja poliittisia johtajia pidätettiin.

27. heinäkuuta 2003 joukko nuorempia upseereita kapinoi ja valtasi hotellin ja ostoskeskuksen Makati Cityssä, Metro Manilassa. Arroyo uhkasi televisiossa kapinoitsijoita voimatoimilla, jos he eivät antautuisi. Tutkimuksissa ilmeni, että kapina oli suunniteltu ja sen ilmeinen tarkoitus oli kaataa Arroyo. Yhteyttä Estradaan ei todistettu.

Elokuussa 2003 Arroyon aviomiestä Jose Miguelia syytettiin korruptiosta. Senaattori Panfilo Lacsonin mukaan hän oli kerännyt kampanjavaroja ja lahjoituksia omalle tililleen. Syytteitä ei ole osoitettu todeksi.

Arroyo ryhtyi ehdokkaaksi myös 2004 vaaleissa kuusivuotiskaudelle. Filippiinien laki kieltää uudelleenvalinnan, mutta Arroyo ei ollut toiminut presidenttinä yli neljää vuotta, joten hänen asettumisensa ehdolle oli mahdollista. Hänen kannatuksensa oli aluksi jäljessä muita, mutta nousi vaalien lähestyessä. Tästä on kiitetty hänen takanaan ollutta K4-koalitiota, suosittua varapresidenttiehdokas Noli De Castroa ja useiden vaikutusvaltaisten uskonnollisten ryhmien tukea. Päävastustaja oli Estradan ystävä, filmitähti Fernando Poe Jr.

Arroyo voitti vaalin 10. toukokuuta 2004 yli miljoonan äänen etumatkalla Poeen. Kuten edeltäjäänsä, Arroyoa syytettiin kampanjan aikan valtion varojen käyttämisestä vaalikampanjaan, korruptiosta ja kavalluksesta. Hänen voittoaan varjostivat syytökset vaalivilpistä. Vaikka vaalissa oli pieniä epäselvyyksiä, sen manipulointia valtiollisella tasolla ei voitu havaita.

Toinen kausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kongressi hyväksyi Arroyon virkaansa 24. kesäkuuta 2004, yli kuukauden vaalin jälkeen. Hän astui virkaansa 30. kesäkuuta Cebun saarella.

Vuoden 2005 aikana Arroyo aloitti perustuslain uudistuksen muuttaakseen valtion yksikamariseksi parlamentaariseksi liittovaltioksi nykyisestä presidenttivaltaisesta. Esityksen läpiviennissä on ollut ongelmia, ja parlamentin alahuone hylkäsi joulukuussa 2006 mahdollisuuden uudistaa perustuslakia perustuslaillisen kokouksen kautta.[1]

Perjaintaina 24. helmikuuta 2006 Filippiineillä ilmoitettiin paljastetuksi vallankaappausyritys, jota johti kapteeni Danilo Lim ja oikeistolaiset sotilaat. Maa julistettiin hätätilaan ja Arroyo sai erityisvaltuudet. Häntä vastustavat mielenosoitukset hajotettiin ja kahden vasemmistolaisen puolueen parlamentaarikot pidätettiin ja heitä syytettiin kapinasta. Myös hallitusta arvostelleen Daily Tribune -lehden toimitus ratsattiin.

Arroyo armahti 5. syyskuuta 2007 Filippiinien kommunistisen puolueen ja sen uuden kansanarmeijan, sekä muiden kommunististen vastarintaliikkeiden jäsenet.[2]

Myöhemmin syyskuussa 2007 asevoimien komentaja kenraali Hermogenes Esperon sanoi kuusi upseeria pidätetyn kaappausyrityksen valmistelusta ja kolme pataljoonaa sotilaita lähettiin Manilaan vahvistamaan sen puolustusta. Samaan aikaan senaatti tutki Arroyon mieheen Jose Miguel Arroyoon liittyvää korruptiotapausta.[3]

29. marraskuuta 2007 Arroya vastaan tehtiin toinen kapinayritys. 12 sotilasta lähti oikeustalolta, jossa he olivat vastaavassa edellisiin kapinasyytteisiin ja linnoittautui viiden tähden Peninsula-hotelliin. Heidän mukaansa lähti joukko sotilas- ja oppositiojohtajia. Kaappausyritystä johtivat prikaatikenraali Danilo Lim ja entinen laivaston upseeri ja senaattori Antonio Trillanes. Poliisi ja armeija piirittivät hotellin ja Limin ryhmä antautui viimein. Noin 50 osallistuneen mukana olivat entinen varapresidentti Teofisto Guingona ja katolinen piispa.[4]

Arroyoa vastaan protestoitiin helmikuussa 2008, jolloin hänen epäiltiin sekaantuneen lahjusjupakkaan, jonka keskiössä olivat hänen aviomiehensä ja poliittiset tukijansa.[5][6]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Filippiinien lippu Filippiinien presidentit
Aguinaldo (1899–1901) | Quezon (1935–1944) | Laurel (kalipapi; 1943–1945) | Osmeña (1944–1946) | Roxas (1946–1948) | Quirino (1948–1953) | Magsaysay (1953–1957) | Garcia (1957–1961) | Macapagal (1961–1965) | Marcos (1965–1986) | Aquino (1986–1992) | Ramos (1992–1998) | Estrada (1998–2001) | Arroyo (2001–2010) | Aquino III (2010–)