Fonografi

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Fonografi noin vuodelta 1899.
Edisonin fonografin tyhjä, äänittämätön vahalieriö

Fonografi oli ensimmäinen äänen tallennukseen ja toistamiseen tarkoitettu laite. Thomas Alva Edison ilmoitti keksineensä fonografin 21. marraskuuta 1877, ja sitä myytiin kaupallisesti vuodesta 1890 vuoteen 1925. Aluksi fonografista käytettiin nimitystä "puhuva kone". Edison suunnitteli fonografinsa alun perin puheluiden äänittämiseen, mutta hyvin varhaisessa vaiheessa huomattiin sen käyvän myös musiikin taltioimiseen. Édouard-Léon Scott de Martinville keksi vuonna 1857 fonautografin, jolla voitiin tallentaa ääntä, mutta tallennettua ääntä ei pystynyt kuuntelemaan[1].

Fonografin toimintaperiaate on sama kuin gramofonin. Aluksi Edison käytti tinapaperia, joka oli kääritty lieriön ympäri, mutta sen huonon kestävyyden takia hän kehitti vahasylinterit, joiden kestävyys oli huomattavasti parempi. Fonografilla voitiin myös tehdä omia äänitteitä, toisin kuin gramofonilla.

Fonografin lieriöitä ei voitu ennen 1900-luvun vaihdetta monistaa, joten esittäjä joutui toistamaan esityksensä niin monta kertaa kuin myytäviä sylintereitä haluttiin tehdä. Äänenlaatu oli gramofonia parempi, mutta äänenpaine hiljaisempi. Fonografiäänitteet pystyivät taltioimaan ääntä noin neljä minuuttia kerrallaan. 1910-luvulla kehitetty Amberol-sylinteri edusti aikanaan äänentoiston huippua [2].

Koska äänitteiden teko oli akustista, eikä mikrofoneja tunnettu, piti esittäjän suunnata esityksensä suoraan kaivertavan laitteen torveen. Tallennuksessa käytetty torvi oli toistavaa huomattavasti suurempi, jotta orkesterikin mahtui mukaan. Menetelmä sopi parhaiten kovaäänisille oopperalaulajille, kuten aikauden supertähdille Enrico Carusolle tai Aino Acktélle.

Fonografi-lieriöille vakiintui ajan oloon oma käyttäjäkuntansa: kansanomaiset esittäjät – kun taas gramofonilevyille levyttivät taiteilijoina pidetyt oopperadiivat ja huippuorkesterinjohtajat. 1920-luvulle tultaessa Edisonin vahalieriö oli jo syrjäytynyt valmisäänitemarkkinoilta, mutta sen käyttö toimistoissa sanelukoneena jatkui pitkälle 1950-luvulle, kunnes magnetofoni korvasi sen lopullisesti. [3]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Leon Scott and the Phonautograph history.sandiego.edu. Viitattu 7.9.2010. (englanniksi)
  2. Pekka Gronow, Ilpo Saunio: Äänilevyn historia (sivu 30), WSOY 1990, ISBN 951-0-16155-1
  3. Pekka Gronow, Ilpo Saunio: Äänilevyn historia (sivut 30–31), WSOY 1990, ISBN 951-0-16155-1
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Fonografi.