Vammaisuuden sosiaalinen malli

Vammaisuuden sosiaalinen malli on Greenwichin yliopiston vammaisuustutkimuksen professorin Michael Oliverin nimiin kirjattu ihmisoikeus- ja hyvinvointipoliittinen näkemys vammaisuudesta. Oliver esittää sosiaalisen mallinsa usein vastakohtana ja kritiikkinä biolääketieteelliselle ja asiantuntijakeskeiselle mallille.

Yksilöllistä mallia luonnehtivat seuraavat käsitteet: henkilökohtaisen tragedian teoria, henkilökohtainen ongelma, yksilöllinen kohtelu, medikalisointi, professionalismi, asiantuntijuus, sopeutuminen, yksilöllinen identiteetti, ennakkoluulot, asenteet, hoito, kontrolli, politiikan lohko, yksilöllinen mukautuminen.

Vammaisuuden sosiaalisen mallin keskeisiä käsitteitä ovat: sosiaalinen sortamisteoria, sosiaalinen ongelma, sosiaalinen toiminta, oma apu, yksilöllinen ja kollektiivinen vastuullisuus, kokemuksellisuus, tukeminen, kollektiivinen identiteetti, diskriminaatio, käyttäytyminen, oikeudet, valinta, politiikka, sosiaalinen muutos.

Suomessa ovat erityisesti Aila Järvikoski ja Asko Suikkanen esitelleet ja kehitelleet Oliverin luomaa vammaisuuden (ja kuntoutuksen) sosiaalista mallia. Marjo-Riitta Reinikainen (2007) on väitöskirjassaan ”Vammaisuuden sukupuolittuneet ja sortavat diskurssit” käyttänyt Oliverin mallista suomennosta ”yhteiskunnallinen malli”. Reinikainen yhdistelee yhteiskunnallisen mallin tarjoaman analyysin Michel Foucault’n diskursiiviseen teoriaan pitäen vammaisuutta yhtenä kaikkein konkreettisimpana esimerkkinä ja lopputuloksena institutionaalisista ja institutionalisoituneista diskursseista ja käytännöistä sekä niihin kytkeytyvästä vallasta:

”Vammaisuuden yhteiskunnallisen mallin mukaan vammaisuus ei ole yksilön ominaisuus, vaan se kuvaa niitä yksilön kannalta haitallisia sosiaalisia ja yhteiskunnallisia seurauksia, joihin vammaiset ihmiset törmäävät ei-vammaisille suunnitellussa ja heidän ehdoillaan toimivassa yhteiskunnassa.”

Michael Oliver on monissa kirjoituksissaan korostanut ihmisoikeuslähtökohdan merkitystä. Hänen mielestään kaikki yritykset vammaisten ”valtaistumiseen” (emporwerment) tukahtuvat, jos pidetään kiinni tarvelähtökohdasta; asiantuntijoiden, vaikka kuinka monialaisten, tekemät arviot kuntoutustarpeesta jättävät Oliverin käsityksen mukaan aina syrjään vammaisten henkilön arkiset ja todellisemmat asiat. Oliverin päättelyketju kulkee näin:

1. Tarvearviointi tukee vammaisten henkilöiden aseman heikentymistä, koska se ei anna heille mahdollisuuksia osallistua omien koettujen tarpeidensa mukaisten ratkaisujen suunnitteluun.
2. Tämän takia tarvearviot ylläpitävät ja lisäävät yhteiskunnassa vallitsevia valta-asetelmia tekemällä vammaiset henkilöt riippuvaisiksi muista ja luomalla edellytyksiä riippuvuuskulttuurille.
3. Tämän vuoksi vammaiset henkilöt pysyvät yhteiskunnan marginaalissa kaikkine siihen liittyvine seurausongelmineen.

Oliverin mukaan kuntoutuksen suurin puute on, että se ei tunnusta vallan ja ideologian olemassaoloa ja vaikutusta. Oliverin mukaan riippumattomuus on mielentila eikä jotkut konkreettiset arkiset asiat. Riippumattomuus on kyky tehdä itseä ja elämää koskevia päätöksiä vapaasti ja arkiset vaikeudet saattavat rasittaa mieltä niin paljon, että ne valtaavat myös elämää koskevien päätösten alueen. Vammainen ihminen ajautuu tekemään yleisesti ottaen täysin triviaaleja päätöksiä.

Michael Oliver on sanonut, että vammaisuus on kansalaisuuden kieltämistä, ja vammaiset alennetaan julkiseksi omaisuudeksi. Kuntoutus olisi tältä kannalta katsottuna alkuperäisessä merkityksessään oikeuksien palauttamista (rehabilitointia). Asko Suikkanen toteaa kuitenkin, että Oliverin sosiaalisessa mallissa ei ole olemassa asiakasta vaan ainoastaan universaali kansalaisuus. Sosiaaliseen malliin sisältyvä politiikan problematisointi jää Oliverilla täysin avoimeksi ja se on luonteeltaan puhtaasti idealistinen konstruktio ilman yksilö-yhteiskunta –suhteen realistisuutta. (Suikkanen, 1999)

Vammaisuuden sosiaalinen malli tarkoittaa käsitteellisesti sitä, että vammaisuudella ei ole mitään tekemistä ruumiin ja sen toimintakyvyn kanssa. Tämä ajatus on periaatteessa täysin mahdollinen ainakin niissä tilanteissa, joissa ruumiissa ja sen toiminnoissa ei tapahdu mihinkään tautiin kuuluvia muutoksia. Sosiaalinen malli tuntuu liittyvän ennen kaikkea ns. klassisiin vammaisuuden muotoihin, kuten sokeuteen, kuurouteen ja liikuntavammaisuuteen. Mutta ne tilanteet, joissa tauti tai vamma aiheuttaa kipua taikka ruumiin ja ruumiin toimintojen arvaamattomia muutoksia, sosiaalisen mallin soveltuvuus ei tunnu riittävältä.

Kritiikki

Helen Pluckrose ja James Lindsay ovat kuvanneet vammaistutkimuksen kehitystä ja esittävät sitä koskevaa kritiikkiä teoksessaan Cynical theories (2020). Heidän mukaansa vammaisaktivismi alkoi USA:ssa 1960-luvulla rinnan kansalaisoikeusliikkeen kanssa. Tavoitteena oli tehdä yhteiskunnasta vammaismyönteisempi ja parantaa vammaisten henkilöiden elämänlaatua. Tämä tavoite alkoi muuttua 1980-luvulla, jolloin käsitteen "sosiaalinen vammaistutkimus" merkeissä alettiin esittää postmodernin teorian opinkappaleita. Siihen kytkeytyvä liike alkoi muuttua radikaaliksi ja todellisuuspakoiseksi, kun vammaisuus ryhdyttiin tulkitseminen sosiaaliseksi konstruktioksi. Vammaistutkimus omaksui ideoita intersektionaalisuudelta ja queer-teorioilta ja alkoi nähdä vammaiset niiden mukaisena marginaalisena identiteettiryhmänä. Henkilöt olivat vammaisia, koska yhteiskunta ei mukautunut ja vastannut heidän tarpeisiinsa.

Muutos radikaaliin ajatteluun oli kuitenkin asteittainen. Alkuvaihetta kuvasi medikalismin ja "sosiaalisen mallin" vastakkaisuus. Lääketieteellisen mallin mukaan vammaisen henkilön asemaa oli totuttu parantamaan hoitamalla itse vammaa. Sosiaalisessa mallissa vaadittiin ympäristön muuttamista vammaiselle henkilölle sopivaksi. Michael Oliverin mukaan vauriosta (impairment) saattoi olla seurauksena vammaisuus (disabillity), joka tarkoitti toimintavajavuutta tai haittaa. Näin tapahtui, jos yhteiskunnan normit laiminlöivät vammaisen ihmisen tarpeet. Yhteiskunnan tuli kuitenkin mukautua vammaisuuden asettamiin vaatimuksiin eikä päinvastoin. Kun näin tapahtui, myös haitat poistuivat.

Tämä vaatimus ei vielä ollut erityisen radikaali, vaan täysin ymmärrettävä. Sen pohjalta kuitenkin kehittyi kosketuksissa postmoderniin filosofiaan radikaali disability studies -teoria, joka vei vammaisuuden sosiaalisen konstruoinnin realiteettien ulkopuolelle. Sen mukaan ableismi oli sortava yhteiskunnallinen diskurssi, joka väitti, että oli parempi olla normaali (neurotyypillinen, työkykyinen) kuin vammainen. Kyseessä oli kuitenkin medikalistinen diskurssi, joka konstruoi vammaisuuden epänormaaliksi tilaksi. Väitteen tukeminen lääketieteellä oli biovallan käyttöä ja vammaisten sortamista. Työkykyisyyden kohottaminen ihanteeksi edusti alan tunnetun teoreetikon Dan Goodleyn mukaan uusliberaalia arvomaailmaa, jossa ihminen nähtiin vain kapitalistin käytettävissä olevana työvoimana. Goodleyn mukaan vammaisuus oli myönteinen identiteetti. Se auttoi muuttamaan yhteiskunnan arvoja pois ableismista, joka näki vammaisuuden kielteisenä asiana, joka piti poistaa.

Pluckrose ja Lindsay toteavat, että radikaalin vammaistutkimuksen teesit olivat paitsi järjettömiä, myös sen teorian suoria sovellutuksia, johon postmoderni filosofia oli uudella vuosituhannella päätynyt. Sen identiteettejä korostava päähänpinttymä painosti vammaisia ihmisiä identifioitumaan vammaansa ja ylistämään sitä. Väite, että vammaisuus olisi vain sosiaalinen konstruktio on Pluckrosen ja Lindsayn mielestä vammaisten henkilöiden kannalta hyödytön, ja on väärin vaatia heitä ylistämään vammaisuutta ja arvostelemaan "ableismia". Erityisen huolestuttavaa on lääketieteen ja kuntoutuksen kieltäminen, kuten tekevät esimerkiksi ne kuurot, jotka torjuvat kuulemista helpottavan teknologian käyttöön oton, koska haluavat säilyttää kuurojen yhteisön.

Katso myös

• Cynical Theories

Lähteet

• Oliver, Michael: Understanding Disability. Macmillan, 1996. ISBN 0-333-59916-0.
• Oliver, Mike: The social model of disability: thirty years on. Disability & Society, 2013, 28. vsk, nro 7, s. 1024–1026. Artikkelin verkkoversio.

Kirjallisuutta

• Marjo-Riitta Reinikainen: Vammaisuuden sukupuolittuneet ja sortavat diskurssit: yhteiskunnallis-diskursiivinen näkökulma vammaisuuteen. Jyväskylän yliopisto, 2007. ISBN 9789513928087.
• Asko Suikkanen: Vammaisuuden kysymys ja Michael Oliverin tulkintatapa. Kirjassa Pyörätuolitango. Edita, 1999.