Helge Lassila
Helge Emil Lassila (31. heinäkuuta 1898 Vimpeli – 6. kesäkuuta 1958) oli suomalainen jääkärikapteeni, heimosoturi ja liikemies.[1][2]
Perhe[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Elias Lassila ja Loviisa Ojajärvi. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1921 Ragnhild Rosalie Jordasin kanssa.[1][2]
Opinnot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Hän kävi kansakoulun ja suoritti yksityisesti keskikoulukurssin Iin yhteiskoulussa vuonna 1930. Sotilaskoulutukseen hän osallistui Reserviupseerikoulussa vuonna 1926 ja alue- ja paikallispäällikkökurssilla vuonna 1922. Liikuntakasvatuskurssin hän suoritti vuonna 1923 ja komppanianpäällikkökurssin vuosina 1930 ja 1935 ja luutnanttikurssin vuonna 1937 Suojeluskuntain päällystökoulussa. Suojeluskuntain tykistökurssi Perkjärvellä hän suoritti vuonna 1931.[1][2]
Jääkäriaika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Tämä Vimpeliläinen maanviljelijä liittyi Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:ään 16. helmikuuta 1916 ja sijoitettiin pataljoonan 1. komppaniaan. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joen asemasodassa ja Riianlahden rannikkoasemissa sekä Aa-joen talvitaisteluissa. Rintamakomennuksensa jälkeen hän suoritti pataljoonan järjestämän rautatienrakennuskurssin vuonna 1917.[1][2]
Suomen sisällissota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Hän astui Suomen armeijan palvelukseen 11. helmikuuta 1918 aliupseeriksi ylennettynä ja saapui Suomeen (Vaasaan) 25. helmikuuta 1918 jääkärien pääjoukon mukana. Hänet sijoitettiin Suomen valkoiseen armeijaan joukkueen varajohtajaksi 4. Jääkärirykmentin 8. jääkäripataljoonan konekiväärikomppaniaan, mistä hänet siirrettiin 26. maaliskuuta 1918 alkaen 11. jääkäripataljoonan konekiväärikomppaniaan. Hän otti osaa sisällissodan taisteluihin Viipurissa ja Kilpisaaren valtaukseen.[1][2]
Heimosoturi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Sisällissodan jälkeen hän palveli 4. Jääkärirykmentistä muodostetussa Jääkäripataljoona n:o 4:ssä, jolla on myöhemmin ollut nimet Jääkäripataljoona n:o 2, Pohjolan jääkäripataljoona ja Kajaanin sissipataljoona hän kuului pataljoonan konekiväärikomppaniaan ja 12. syyskuuta 1918 alkaen 3. komppaniaan. Rauhalliseen eloon tyytymättömänä hän erosi armeijasta 22. maaliskuuta 1919 ja liittyi Viron vapaussotaan Panssarijunadivisioonan suomalaisen pataljoonan adjutantiksi ja Panssarijuna 3:n konekivääripäälliköksi. Viron vapaussodassa hän otti osaa Mustjoen, Menzenin (Möniste) ja Rosenhofin (Vana Roosa) taisteluihin. Hän haavoittui Mustjoella 28. huhtikuuta 1919. Viron vapaussodan loputtua ja Viron armeijasta vapauduttuaan hänen mielensä teki edelleen taistelutantereille ja hän liittyi 30. kesäkuuta 1919 Karjalan (Aunuksen) retkikuntaan ja toimi täydennyspataljoonan koulutusupseerina Sortavalassa 23. heinäkuuta 1919 - 23. elokuuta 1919 välisen ajan. Mutta toiminnan miehenä häntä eivät koulutustoimet kiinnostaneet vaan hän liittyi Pohjois-Inkerin vapaajoukkoihin 28. elokuuta 1919 ja hänet sijoitettiin ensin rykmentin adjutantiksi ja 28. syyskuuta 1919 alkaen rykmentin konekivääriupseeriksi ja 18. maaliskuuta 1920 alkaen 1. konekiväärikomppanianpäälliköksi. Vapaajoukoissa hän otti osaa Kirjasalon, Lehtokylän, Sahannotkon, Lukkarinmäen, Lempäälän, Grusinan ja Raasulin aseman taisteluihin. Vapaajoukoista hän erosi 14. kesäkuuta 1920.[1][2]
Sotien jälkeinen suojeluskunta- ja armeija palvelus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Hän astui suojeluskuntajärjestön palvelukseen 1. tammikuuta 1921 ja sijoitettiin Karjalohjan ja 15. syyskuuta 1921 alkaen Vihdin suojeluskunnan paikallispäälliköksi. Suojeluskuntajärjestöstä hän erosi 1. huhtikuuta 1925 ja astui armeijan palvelukseen 1. tammikuuta 1926 ja hänet sijoitettiin esikuntavääpeliksi 3. Divisioonan esikuntaan, josta hänet siirrettiin 15. tammikuuta 1927 koulutusaliupseeriksi Polkupyöräpataljoona 3:een. Armeijasta hän erosi toistamiseen 25. elokuuta 1927 ja astui uudelleen suojeluskuntajärjestön palvelukseen 16. lokakuuta 1927 ja hänet sijoitettiin Raahen suojeluskuntapiirin 5:n alueen päälliköksi, josta hänet siirrettiin 8:n alueen päälliköksi 1. huhtikuuta 1930 ja edelleen 4:n alueen päälliköksi 1. maaliskuuta 1933. Etelä-Hämeen suojeluskuntapiirin 11. alueen päälliköksi hänet nimitettiin 1. toukokuuta 1937.[1][2]
Talvi- ja Jatkosota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Talvisotaan hän osallistui komppanianpäällikkönä Jalkaväkirykmentti 15:ssä (JR15), jonka käymissä taisteluissa hän haavoittui 19. joulukuuta 1939. Haavoistaan parannuttuaan hän toimi välirauhan aikana Pohjois-Uudenmaan suojeluskuntapiirin esikunnassa toimistoupseerina ja 8. alueen päällikkönä. Jatkosotaan hän osallistui Jalkaväenkoulutuskeskus 3:n III pataljoonan komentajana, josta hänet siirrettiin Jalkaväenkoulutuskeskus 2:n II pataljoonan komentajaksi sekä edelleen saman joukon I pataljoonan komentajaksi. Vuonna 1942 hänet siirrettiin pataljoonan komentajaksi Jalkaväenkoulutuskeskus 17:n II pataljoonaan ja vuodesta 1943 alkaen hän toimi vanhempana koulutusupseerina niin Jalkaväenkoulutuskeskus 17:ssä kuin Jalkaväenkoulutuskeskus 24:ssäkin, mistä hänet komennettiin vuonna 1943 Pohjois-Uudenmaan suojeluskuntapiirin käyttöön, missä hän palveli sodan loppuun saakka.[2]
Sotien jälkeinen aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Sotien jälkeen hän toimi Kestilän metsänhoitoalueen hakkuiden valvojana parin vuoden ajan, mistä tehtävästä hän siirtyi vuonna 1946 Keinäs-yhtymän auto-osaston esimieheksi ja huoltopäälliköksi. Suomen Autokauppa oy:n kirjanpitäjänä hän toimi vuonna 1947, josta hän siirtyi Pohja-Yhtymän piiritarkastajaksi vuonna 1948, jossa tehtävässä hän toimi vuoteen 1951 saakka. Olympia Helsinki 1952 ry:n toimistosihteerinä hän toimi vuonna 1952, jonka jälkeen hän toimi liikemiehenä Helsingissä.[2]
Ylennykset ja kunniamerkit .svg){kind=small}
| Ylennykset | Kunniamerkit | |
|
             |
|
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Puolustusministeriön Sotahistoriallisen toimiston julkaisuja IV, Suomen jääkärien elämäkerrasto, WSOY Porvoo 1938.
- Sotatieteen Laitoksen Julkaisuja XIV, Suomen jääkärien elämäkerrasto 1975, Vaasa 1975 ISBN 951-99046-8-9.