Työhevonen

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Parivaljakko metsätöissä

Työhevonen on hevostyyppi, joka soveltuu erilaisiin työtehtäviin, kuten kuormien vetämiseen ja peltotöihin. Työhevosella on oltava voimaa, ja sen täytyy kestää fyysistä rasitusta myös vaihtelevissa sääoloissa. Lisäksi sillä on oltava rauhallinen ja oppivainen luonne.

Tyypillinen työhevonen on raskasrakenteinen kylmäverinen. Tällaisia rotuja ovat esimerkiksi perchenhevonen ja maailman suurin hevosrotu shirehevonen. Useiden työhevosrotujen kohdalla on jalostuksessa painotettu juuri hevosen kokoa, eikä näiden hevosten juoksukestävyys ole kovinkaan hyvä. Nykyisin, kun työhevosten tarve on vähentynyt, monia rotuja on ryhdytty jalostamaan kevyemmiksi. Suomenhevosen jalostuksessa on kuitenkin huomioitu hevosen kävelynopeus jo silloin, kun kaikki maatilojen työt tehtiin vielä hevosvoimin. Välimatkat olivat pitkiä, minkä vuoksi oli tärkeää, että hevonen veti tyhjän reen ripeästi tukkimetsään sen lisäksi, että jaksoi vetää raskaan kuorman sieltä pois. Kantakirjauskokeessa työhevossuunnalle tarjottavan suomenhevosen on vedettävä kärryillä 500 kg:n kuormaa kilometrin matka alle 10 minuutissa.

Hevosen työt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hevonen oli ennen koneellistumista useimpien maatalojen ainoa voimanlähde. Sen avulla muokattiin maa, niitettiin, haravoitiin, ajettiin heiniä, kuljetettiin tavaroita, vedettiin metsästä puut ja käytiin kirkossa. Hevosella saatettiin kulkea pitkiäkin, jopa 10–20 kilometrin matkoja.

Jotta hevosta voidaan käyttää erilaisiin töihin, täytyy sitä kouluttaa. Vähitellen hevonen oppii tietyt tehtävät niin hyvin, ettei "hevosmiehen" tarvitse kuin vähän vihjata hevoselle, niin se tietää mennä oikeaan paikkaan oikealla tavalla. Esimerkkinä voidaan ottaa maan kääntäminen auralla, jolloin hevonen oppii menemään lähes itsestään oikeaa uraa pellolla. Hevonen oppii myös kulkemaan hitaasti tai nopeasti tarpeen mukaan.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Laitamäki, Johanna: Työhevosen merkityksen muutos Suomessa, teoksessa Laari 2009, Suomen maatalousmuseon vuosikirja, s. 33–53. Jyväskylä 2011. ISSN 1796-3990.