Merkintälasku

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Merkintälasku on navigointimenetelmä, jossa arvioidaan aluksen paikka laskemalla se aiemmin määritetyn paikan, tunnetun nopeuden ja suunnan avulla. Tulos perustuu arvioihin eikä siten ole tarkka, vaan huononee nopeasti ajan kuluessa — esimerkiksi tuulen, virran tai navigoinnin epätarkkuuksien takia. Laskemalla määritetty sijainti on vähemmän luotettava kuin todellisiin havaintoihin perustuva paikanmääritys.

Käytännössä merkintälasku etenee suunnilleen seuraavasti. Tiedämme aluksen sijainnin latitudin ja logitudin, tiedämme aluksen kulkusuunnan (tosisuuntana) ja kuljetun matkan (joka puolestaan on nopeus kerrottuna matka-ajalla). Näistä pystytään joko taulukkojen avulla tai tavallisella taskulaskimella selvittämään, mihin sijaintiin päädytään (tulopaikan latitudi ja longitudi). Tehtävä voidaan ratkaista myös päinvastoin: jos tiedetään, mihin sijaintiin halutaan päätyä, voidaan laskea, mihin suuntaan täytyy ohjata.

Laskukaavat ottavat huomioon sen, että päiväntasaajalta edettäessä kohti napa-alueita pituusaste kapeutuu. Kaavoja on erilaisia eri tarkoituksiin, mutta tavallisin on ns. keskilatitudimenetelmä. Se antaa oikeat tulokset silloin, kun lähtö- ja tulopaikan etäisyys on alle 600 meripeninkulmaa (eikä olla lähellä napa-alueita).

Tavallisesti merkinnänpidossa piirretään merikarttaan kuljettu matka kuljettuun todelliseen suuntaan. Jos kuljettu matka on hyvin pitkä ja varsinkin jos se ylittää kartan rajat, laskennalliset menetelmät ratkaisevat asian.

Suomessa merkintälaskun hallitseminen kuului pitkään rannikkolaivurin tutkintovaatimuksiin[1], mutta vuonna 2014 se poistettiin tutkintovaatimuksista. Merkintälaskua hyödynnetään avomerinavigoinnissa.

Elektroniset paikanmääritys- ja navigointilaitteet ovat vähentäneet merkintälaskun tarvetta tavanomaisessa navigoinnissa.[2]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Viirit, kokardit ja rintamerkit Suomen navigaatioliitto. Arkistoitu 21.8.2016. Viitattu 15.4.2017.
  2. Jorma Timonen: Elektronisten merikarttojen tuotanto ja käyttö, s. s. 19. pro gradu. Helsingin yliopisto, 2006. Teoksen verkkoversio (viitattu 15.4.2017).