Jane Birkin
| Jane Birkin | |
|---|---|
 Birkin vuonna 1985 |
|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 14. joulukuuta 1946 Lontoo, Englanti, Yhdistynyt kuningaskunta |
| Kuollut | 16. heinäkuuta 2023 (76 vuotta) |
| Ammatti | laulaja, näyttelijä, ohjaaja, lauluntekijä, malli |
| Puoliso | John Barry (1965–1968) |
| Lapset |
Kate Barry Charlotte Gainsbourg Lou Doillon |
| Näyttelijä | |
| Aktiivisena | 1966– |
 Nimikirjoitus |
|
| Aiheesta muualla | |
| Viralliset kotisivut | |
| IMDb | |
| Elonet | |
_2.jpg)
Jane Birkin (14. joulukuuta 1946 Lontoo – 16. heinäkuuta 2023[1]) oli englantilainen näyttelijä ja laulaja. Birkin nousi julkisuuteen 1960-luvun svengaavassa Lontoossa esiintyessään Michelangelo Antonionin kohua herättäneessä elokuvassa Blow-Up – erään suudelman jälkeen 1967.[2] Hän näytteli muun muassa Jacques Rivetten, Agnès Vardan ja Jacques Doillonin ohjaamissa elokuvissa.
Tosielämässäkin parin muodostanut kaksikko, lapsenääniseksi tyyli-ikoniksi noussut[2] Birkin ja Serge Gainsbourg, levytti vuonna 1969 Gainsbourgin säveltämän laulun ”Je t'aime... moi non plus”, joka aiheutti skandaalin seksuaalisella suorasukaisuudellaan. Kappaleen radioesittäminen kiellettiin muun muassa Italiassa, Ruotsissa ja Espanjassa, ja siitä tuli kaupallinen menestys.[3]
Birkinin myöhempi musiikkituotanto ei yltänyt aiemman kaltaiseen suosioon. Birkin levytti kuitenkin tasaisin väliajoin uusia albumeita ja 2000-luvulla hän sävelsi albumin ja ohjannut elokuvan.
Birkin näytteli lukuisissa elokuvissa ja häntä on pidetty ilmaisukykyisenä näyttelijänä. Hänen filmidebyyttinsä oli 19-vuotiaana tehty rooli filmissä Temppu - ja miten se tehdään (The Knack...and How to Get It, 1965). Tunnetuimpia hänen elokuviaan ovat Jacques Doillonin La fille prodigue (1981) ja La pirate (1984) sekä Bertrand Tavernierin Daddy Nostalgie (1990). Hänet nähtiin myös Agatha Christien romaaneihin perustuvissa elokuvissa Rikos auringon alla (1982) ja Kuolema Niilillä (1978).[4] Parhaan naispääosan palkinnon hän sai elokuvista Dust (1985, palkittu Venetsian elokuvajuhlilla 1985) ja Whoever Was Using This Bed (2016, palkittu Chicagon elokuvajuhlilla 2017). Lisäksi oli useita palkintoehdokkuuksia.
Diskografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Studioalbumit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- 1969 – Je t’aime... moi non plus (Serge Gainsbourgin kanssa)
- 1973 – Di doo dah
- 1975 – Lolita go home
- 1978 – Ex fan des sixties
- 1983 – Baby alone in Babylone
- 1987 – Lost song
- 1990 – Amours des feintes
- 1996 – Versions Jane
- 1999 – À la légère
- 2004 – Rendez-Vous
- 2006 – Fictions
- 2008 – Enfants d’Hiver
- 2017 – Birkin/Gainsbourg: Symphonique
Livealbumit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- 1987 – Jane Birkin au Bataclan
- 1992 – Integral au Casino de Paris
- 1996 – Integral a l’Olympia
- 2002 – Arabesque
- 2009 – Au palace (live)
- 2012 – Jane Birkin sings Serge Gainsbourg via japan
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ https://www.iltalehti.fi/viihdeuutiset/a/c11d9387-c7f9-423d-96c4-941e8b6def11
- ↑ a b Pop-naiset. Orion 2007, 2007, nro touko-elokuu, s. 10.
- ↑ Uusitorppa, Harri: Birkin-bagiin mahtuu koko elämä. Helsingin Sanomat 2.11.2011, s. C 2.
- ↑ Porträt der Schauspielerin Jane Birkin. Viitattu 11.4.2018.(saksaksi)
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Jane Birkin Wikimedia Commonsissa
- www.janebirkin.net (Arkistoitu – Internet Archive)
- Jane Birkin Internet Movie Databasessa. (englanniksi)
| ||||||||||||||||||||||
