Yhteiskuntatieteiden historia
Yhteiskuntatieteiden historia koostuu kahdesta eri koulukunnasta, joilla on erilainen käsitys ihmisen ja yhteiskunnan perusluonteesta. Ne hahmottavat myös valtion tehtävän eri tavalla. Nämä yhteiskuntafilosofian suuntaukset ovat rationalismi ja liberalismi. Kumpikin suuntaus on omasta lähtökohdastaan pyrkinyt hahmottamaan ihanneyhteiskuntaa. Rationalistinen perinne korostaa järjen käytön ja ajattelun avulla saavutettavaa tietoa. Uuden ajan liberalistinen perinne on ottanut yhteiskuntajärjestyksen perustaksi yksilön kokemukset ja intressit sekä empiirisen tutkimuksen.[1]
Ajan mittaan yhteiskuntatiede on jakautunut useisiin eri tieteenaloihin, kuten sosiologiaan, valtiotieteeseen eli politiikan tutkimukseen, taloustieteeseen ja psykologiaan. Laajasti tulkittuna yhteiskuntatieteet käsittävät kaikki ne tieteenalat, jotka tutkivat yhteisöjä ja niissä toimimista, ja tällöin käsitteen piiriin kuuluvat esimerkiksi antropologia, maantiede, historia ja kielitiede.
Rationalistisen yhteiskunta-ajattelun isiä ovat antiikin Kreikan Platon ja Aristoteles. He erottivat ihmisestä ajattelevan järkiosan ja haluista muodostuvan aistillisen osan. Järjen tulee heidän mielestään olla määräävänä. Ajattelun avulla voidaan saavuttaa totuuden ja oikeuden yleiset periaatteet. Niiden mukaan järjestettävä valtio on älyllisesti johdettu aristokratia. Uuden ajan rationalismia edustivat filosofit Baruch Spinoza, Immanuel Kant ja Friedrich Hegel.[1]
Immanuel Kant oli 1700-luvun valistusajan saksalainen filosofi. Hän asetti inhimillisen hyödyn tavoittelun sijalle velvollisuuden ja moraalin. Hän pohti metafysiikkaa eli olemassaolon olemusta. Hän oli myös omaksunut aikakautensa yksilönvapauden aatteita ja piti ihmisiä tasa-arvoisina. Kantin pääteos on Puhtaan järjen kritiikki (Kritik der reinen Vernunft, 1781).[2]
Liberalistisen yhteiskuntafilosofian klassinen muoto sisältyy 1600-luvulla eläneen John Locken valtioteoriaan. Sen mukaan jokaisen ihmisen on voitava mahdollisimman laajasti käyttää kykyjään omaksi edukseen. Halujen ja tarpeiden tyydyttäminen on luonnollinen osa ihmisen elämää. Myös omaisuuden hankkiminen kuuluu ihmisen perusluontoon, ja Locken mielestä ihmisellä tulee olla oikeus rahataloudessa koota omaisuutta ilman rajoituksia. Jo ennen Lockea tätä ajatussuuntaa kehitti Thomas Hobbes. Jean-Jacques Rousseau lisäsi aatteeseen yhteiskuntasopimuksen, jonka mukaan vapaat yksilöt tekevät keskenään sopimuksia yhteiselämän perusperiaatteista. Näin muodostuisi kansan yhteistahto ja suvereenisuus.[1]
Karl Marx toi tieteelliseen tarkasteluun käsitteen yhteiskuntaluokka ja luokkien muodossa ilmenevän eriarvoisuuden. Marx katsoi, että sortava ja sorrettu luokka ovat olleet vastakkain kautta historian. Luokaksi katsotaan sellainen yhteiskunnan ryhmä, jolla on yhteisiä etuja ja uhkia. Luokkien tarkastelun kautta ilmenevät yhteiskunnan eturistiriidat.[1]
1900-luvulla yksi liberalismin perillisten ryhmä oli Wienin piiri, joka edusti loogista empirismiä. Se piti tiedon hankkimisen ratkaisuna vain kokemusperäisyyttä ja päättelykeinona filosofista analyysiä. Ryhmä oli oppositiossa Immanuel Kantin metafysiikkaa vastaan. Wienin piirin ulkojäsenenä oli Karl Popper, joka vastusti loogista empirismiä ja loi oman tutkimustavan, hypoteettis-deduktiivisen tieteenkäsityksen ja falsifiointiperiaatteen, jolla voidaan testata teorioiden tieteellisyyttä.[3]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d Otavan suuri Ensyklopedia, 10. osa (Turgenev-Öljytalous), s. 8086-8, art. Yhteiskuntafilosofia. Otava, 1981. ISBN 951-1-06271-9.
- ↑ Otavan suuri Ensyklopedia, 4. osa (Juusten-Kreikka), s. 2686-9, art. Kant. Otava, 1978. ISBN 951-1-04658-6.
- ↑ Otavan suuri Ensyklopedia, täydennysosa 1., s. 9788, art. Popper. Otava, 1986. ISBN 951-1-05124-5.